Motivaatio vs turhautuminen 1-0 👊🏼

Lueskelin tuossa mitä kirjoitin viime keväänä uuden kauden kynnyksellä. Kuinka kuukauden koronap**kan jälkeen odotukset oli korkealla ja maailma normalisoituu kesällä.

Kaikki me tiedetään mikä tilanne on. Turhautuminen on yhä useammin läsnä omissa ajatuksissa. Eikä se liity urheiluun ainoastaan. Vaan koko elämään. Kuinka pitää yllä motivaatio taistella, tsempata itseään joka päivä, että kyllä tää tästä. Joskus vielä mennään massatapahtumiin, keikoille, elokuviin, järjestetään isot bileet ja halataan kaikkia vastaantulijoita. Mutta sitä ennen vaan tsempataan ja pidetään rutiineista kiinni.

Siinä se taikasana omalta osalta edelleen on. Rutiinit. Ei tässä mitään hätää ole kun vaan pitää niistä kiinni.

Toinen taikasana: motivaatio. Itsellä tämä puuhaaminen ladulla kohti tavoitteita on sisäsyntyistä. Saan kiksejä omasta kehityksestä, hyvin menneestä treenistä, hyvästä olosta, testituloksista. Valehtelisin toki jos väittäisin, että en kaipaa enemmän kisoja tai että tämä maailman meno ei ahdista.

Viime keväänä intoa täynnä lähdin treenaamaan uutta kautta kohti ja katsoin vielä vähän pidemmälle.

Marcialonga tasurilla. Matka peruttu. Paljon kisastartteja lumella ennen Masters SM hiihtoja. Totuus, lauantaina toinen ja viimeinen startti ennen niitä. Heinäkuussa 2021 Masters yleisurheilun MM kisat ja 5000m juoksu. Siirretty vuoteen 2022. Samoissa kisoissa kuulantyöntöä. Projekti siirtyy. Albertvillen kisat 2022. No Kanadaan asti pitää matkustaa jos meinaa MM hiihtoihin osallistua. Vuokatti-hiihto ja Ylläs-Levi. Täysin sumuverhon takana järjestetäänkö.

Enkä minä tämän asian kanssa ole yksin. Meitä on monta, jotka tuskaillaan saman asian kanssa. Mutta miten me kaikki jaksetaan vaan painaa menemään ja treenata tavoitteellisesti vaikka tavoitteet siirtyy, peruuntuu, on epävarmoja? Minä ainakin jaksan kun ajattelen ja tiedän, että en ole yksin. Mulla on valmentaja, joka pitää huolta että tekemistä ja rutiineita riittää ja että kehitystä tapahtuu. Mulla on mun läheiset, jotka on aina puhelinsoiton päässä. Vaikka välillä tuntuukin, että tää peli on minä vastaan maailma.

Itselle tämä korona-aika on opettanut vielä enemmän hetkessä elämisen iloa. Sitä että ei stressaa asioista joihin ei voi vaikuttaa (ainakaan ylimääräistä stressiä). Että pitää ottaa ilo irti niistä asioista mitä on tehnyt ja miten on kehittynyt. Jokainen treeni on ollut omalla tavallaan hyvä kokemus, vaikka pieniä vastoinkäymisiä on matkalle mahtunutkin. Pääsääntöisesti kaikki on hyvin.

On se sitten urheilua tai muuta elämää, ei pidä jäädä olosuhteiden vangiksi. Pitää osata nähdä positiivisia asioita. Aika usein löytyy joku onni onnettomuudessa ajatus. Ja oppi elämään yleensä kun vaan tarkastelee asioita tarkemmin. Ja kun vaan katsoo peiliin ja miettii miksi jotain tekee.

Palataan motivaatioon. Sisäsyntyiseen sellaiseen. Ja siihen kuinka tavoitteet on asetettu ja kuinka paljon eri tasoisia tavoitteita on asettanut. Jos minulta kysytään, parhaat tavoitteet syntyy unelmista. Unelmasta joka on taustalla kaikessa tekemisessä. Silloin ulkopuoliset tekijät ei vaikuta motivaatioon niin herkästi. Koska silloin ymmärtää muuttaa ajatusmaailmaa ja ottaa parin sivuaskeleen tai paikallaan pysymisen jälkeen uusia askeleita kohti unelmaa.

Kisoja tulee vielä. Mutta uutta tätä päivää ei koskaan. Miksi en siis ottaisi siitä kaikkea irti, vaikkei se mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ja jos nyt mietin fiilistä. Kyllä motivaatio johtaa tätä peliä turhautumista vastaan ainakin 3-0.

Erään lentopallovalmentajia ja junnuja sparraavan henkilön mottoa lainatakseni ”unelmat pukeutuvat työvaatteisiin”. Hyvin sanottu. Minä olen viime kevään jälkeen pukenut unelmat monta kertaa työvaatteisiin: hiihtohaalareihin, juoksukamoihin, jumppatrikoisiin. Ja myös niihin vaatteisiin, jotka päällä työelämän unelmat kirjoittamisesta enemmän toteutuu. Unelmista syntyy motivaatio. Unelmat ei tapahdu vaan unelmoimalla. Ne tapahtuu tekemällä.

Tsemppiä meille kaikille. We Will survive ❤️