Kaikki tietää, että mulle merkityksellisiä asioita on unelmien toteuttaminen, hyvinvointi, ihmisyys, kuuntelu, että ollaan hyviä toisillemme. Että ymmärretään, ei olla ilkeitä, vaikka oltaisiin eri mieltä.

Mutta sitä arkisempaa asiaa.
Tai siis mun elämää. Arkea. Urheilua. Mikä on mun intohimo ja suuri tunteiden herättäjä. Siis pidemmän kaavan mukaan ilmoitusluontoinen juttu, että mä olen tosissani tän mun jutun kanssa 😇

Olen oppinut muutamien vuosien aikana, että itseäni en aio selitellä sen enempää. Joka ei ymmärrä, ei ymmärrä vaikka kuinka puhuisin mustaa valkoiseksi. Joka ei näe, että teen itselleni merkityksellistä juttua, ei pääse vaikuttamaan enää mun päähän. ”Miksi mä en sais tehdä tätä mun tavalla? Kun en mä oo oikee hiihtäjä. Mä vaan feikkaan tosi hyvin, hiihdän leikisti. Kun en mä oo oikee urheilija. Ja se sopii mulle hyvin. En kaipaa niitä paineita ja särkyjä” *

Jokaisen pitäisi elämässä viettää aikaa itsensä kanssa. Oppia olemaan itsensä kanssa ja yksin, eikä aina olla jotain mitä muut määrittelee. Ja se on mun elämän suurimpia oivalluksia ja oppeja. Osata olla yksin, vaikka kaipaa ihmistä rinnalle ja sosiaalisia kontakteja. Mutta tiedän kuka olen.

Ja se on tällä hetkellä sivutoiminen urheilija, joka harrastaa töiden tekemistä.

Mitä se vaatii, että voi kehittyä vielä tässä kuuluisassa Riitta-Liisan iässä ja itselle käytännössä uudessa lajissa. Mitä se vaatii että vaihtaa semitosissaan beachvolleyn pelaamisen tosissaan hiihtämiseen.

No ensin sen unelman. Sitten intohimon. Sitten pohjattoman halun kehittyä ja tulla paremmaksi. Sitten rohkeutta. Uskallusta tehdä omaa juttua ja olla kuuntelematta ääniä ulkopuolelta. Paitsi valmentajan ääntä. Sitoutumista.

Sitten se vaatii ihmisiä ympärille. Sellaisia kuin valmentaja ja treenikaverit, jotka tukee ja vie eteenpäin. Tunteja ladulla, poluilla, salilla, rullilla, sauvarinteessä. Lepoa ja ravintoa. Kurinalaista elämää, rutiineja, joista pitää kiinni.

Ensimmäiset tasotestit tein Electrofitin porukan kanssa toukokuussa 2018. Malminkartanossa tulin antaneeksi pikkusormen kestävyysurheilulle ja tiimille. Silloin beachvolley-taustan ja reikäpäisten juoksulenkkien ansioista maksimikestävyysalue oli kunnossa. Ja seuraavana syksynä vielä paremmin, koska kesän treenasin Vantaan valkoisilla hiekoilla keskimäärin 12h viikossa. Mutta peruskestävyys, arvosana oli 3/5 ja se oli pettymys. Luulin olevani kunnossa.

Mutta siitä alkoi uuden oppiminen ja matka maailmaan jossa voi aina vaan kehittyä. Hioa tekniikkaa loputtomiin, tehdä vielä vähän paremmin. Enemmän ja laadukkaammin. Ja se oli alusta asti niin hienoa, että koko käsi, tai no, koko nainen on viety. Ei vaan pikkusormi.

Haluan nähdä itseni ja rajani hiihtäjänä. Kuinka pitkälle voi mennä, kuinka paljon ottaa kiinni Suomen huippuja. Nähdä mitä itse voi saavuttaa. Haluan panostaa tähän intohimoon kaiken mahdollisen. Ja siitä olen kiitollinen, että on valmentajia jotka näkee sen palavan halun ja tekee kaikkensa että kehitystä tulee (Simo-Viljami, Jasmiina, Marko M. – kiitos).

Ja siitä olen kiitollinen, että löysin tavan ja paikan tehdä töitä, joka joustaa ja elää mukana tässä hiihtohulluudessa ja antaa vielä siinä sivussa toteuttaa toista unelmaansa, kirjoittaa (Jukka – KIITOS, kun vielä innostut kun sanon että haluaisin vaan hiihtää ja kirjoittaa ja unohtaa bisneksen). Ja siitä olen kiitollinen että olen itse uskaltanut, että olen itse luonut uuden elämän, uudet unelmat (Sanna – Kiitos kun elät oman näköistä elämääsi).

Eletään kevättä 2021. Alkaa olla kolme vuotta aikaa tuosta ekasta tasotestitä. Seuraavaa odotellessa.
Koska mikäpä sen parempaa kuin nähdä todistetusti oma kehitys. Vaikka fiilis onkin myös tärkeä, että ymmärtää menevänsä oikeaan suuntaan testien välilläkin.

Kolme vuotta on mennyt ja nyt vasta alkaa se todellinen työ. Tähän asti on ollut ikäänkuin helppoa. Kun on lähtenyt liikkeelle eri maailmasta, lajista joka toki vaatii kuntoa, mutta on aivan erilainen, on kehitys tullut vaan noudattamalla ohjeita ja nauttimalla tekemisestä. Suuria loikkia tuskin enää tulee, pitää osata kääntää pää näkemään ja suhteuttamaan kehitys.

Pitää ymmärtää mitä tarvitsee enemmän. Enkä sitä aio yksin keksiä. Sen aion tehdä koutsin kanssa.
Mutta mikä muu auttaisi matkalla kohti kehitystä ja hiihtäjän elämää yleisesti. Vaikka kuinka kivaa on töissä, niin se että niitä ei tarvitsisi tehdä enempää ja silti voisi panostaa enemmän itseensä ja lajiin. Sponsorit ja varustekumppanit, mikrovaikuttaja täällä moi! 🙂 Mikrovaikuttaja, joka hanskaa sisällön tekemisen just sun firman Someen.

Tähän tekstiin on turha kirjoittaa mitä olen tehnyt. Sitä dataa on paljon ja aion sitä ehkä vähän avata. Ja ainakin aion avata sen mitä teen tästä eteenpäin. Tule mukaan matkalle. Ihan sama missä vaiheessa omaa elämää olet, juniori joka haaveilee urheilijan elämästä (Go for it), valmis urheilija tai joku joka haaveilet omien unelmien toteuttamisesta tai vaikka vaan kunnon kohottamisesta. Joku joka haluaa nähdä mitä tunteita urheilu tuottaa, lupaan että nollasta sataan mennään vauhdilla, mutta sen sanon, että urheilun aiheuttamat tunteet voittaa vain aito rakkaus.

IG @valkeejarvensanna elää hetkessä mukana.
Tämä blogi kun on isommin sanottavaa.

Tehdään tästä vuorovaikutteista!
Seuraavassa tekstissä luvassa myös valmentajien kommentteja kuka mä oon ja mitä mä teen ja miksi on heidän näkökulmasta mahdollista vaihtaa lajia ja miksi se on just mulla toiminut (hyvin) niinkuin on toiminut. Ja mikä se ens kauden suurin tavoite on 💪🏼

Love and peace,

Sanna

*otin vapauden muokata Keko Salatan Valeartisti biisiä itseeni sopivaksi. Hyvä biisi.

Lueskelin tuossa mitä kirjoitin viime keväänä uuden kauden kynnyksellä. Kuinka kuukauden koronap**kan jälkeen odotukset oli korkealla ja maailma normalisoituu kesällä.

Kaikki me tiedetään mikä tilanne on. Turhautuminen on yhä useammin läsnä omissa ajatuksissa. Eikä se liity urheiluun ainoastaan. Vaan koko elämään. Kuinka pitää yllä motivaatio taistella, tsempata itseään joka päivä, että kyllä tää tästä. Joskus vielä mennään massatapahtumiin, keikoille, elokuviin, järjestetään isot bileet ja halataan kaikkia vastaantulijoita. Mutta sitä ennen vaan tsempataan ja pidetään rutiineista kiinni.

Siinä se taikasana omalta osalta edelleen on. Rutiinit. Ei tässä mitään hätää ole kun vaan pitää niistä kiinni.

Toinen taikasana: motivaatio. Itsellä tämä puuhaaminen ladulla kohti tavoitteita on sisäsyntyistä. Saan kiksejä omasta kehityksestä, hyvin menneestä treenistä, hyvästä olosta, testituloksista. Valehtelisin toki jos väittäisin, että en kaipaa enemmän kisoja tai että tämä maailman meno ei ahdista.

Viime keväänä intoa täynnä lähdin treenaamaan uutta kautta kohti ja katsoin vielä vähän pidemmälle.

Marcialonga tasurilla. Matka peruttu. Paljon kisastartteja lumella ennen Masters SM hiihtoja. Totuus, lauantaina toinen ja viimeinen startti ennen niitä. Heinäkuussa 2021 Masters yleisurheilun MM kisat ja 5000m juoksu. Siirretty vuoteen 2022. Samoissa kisoissa kuulantyöntöä. Projekti siirtyy. Albertvillen kisat 2022. No Kanadaan asti pitää matkustaa jos meinaa MM hiihtoihin osallistua. Vuokatti-hiihto ja Ylläs-Levi. Täysin sumuverhon takana järjestetäänkö.

Enkä minä tämän asian kanssa ole yksin. Meitä on monta, jotka tuskaillaan saman asian kanssa. Mutta miten me kaikki jaksetaan vaan painaa menemään ja treenata tavoitteellisesti vaikka tavoitteet siirtyy, peruuntuu, on epävarmoja? Minä ainakin jaksan kun ajattelen ja tiedän, että en ole yksin. Mulla on valmentaja, joka pitää huolta että tekemistä ja rutiineita riittää ja että kehitystä tapahtuu. Mulla on mun läheiset, jotka on aina puhelinsoiton päässä. Vaikka välillä tuntuukin, että tää peli on minä vastaan maailma.

Itselle tämä korona-aika on opettanut vielä enemmän hetkessä elämisen iloa. Sitä että ei stressaa asioista joihin ei voi vaikuttaa (ainakaan ylimääräistä stressiä). Että pitää ottaa ilo irti niistä asioista mitä on tehnyt ja miten on kehittynyt. Jokainen treeni on ollut omalla tavallaan hyvä kokemus, vaikka pieniä vastoinkäymisiä on matkalle mahtunutkin. Pääsääntöisesti kaikki on hyvin.

On se sitten urheilua tai muuta elämää, ei pidä jäädä olosuhteiden vangiksi. Pitää osata nähdä positiivisia asioita. Aika usein löytyy joku onni onnettomuudessa ajatus. Ja oppi elämään yleensä kun vaan tarkastelee asioita tarkemmin. Ja kun vaan katsoo peiliin ja miettii miksi jotain tekee.

Palataan motivaatioon. Sisäsyntyiseen sellaiseen. Ja siihen kuinka tavoitteet on asetettu ja kuinka paljon eri tasoisia tavoitteita on asettanut. Jos minulta kysytään, parhaat tavoitteet syntyy unelmista. Unelmasta joka on taustalla kaikessa tekemisessä. Silloin ulkopuoliset tekijät ei vaikuta motivaatioon niin herkästi. Koska silloin ymmärtää muuttaa ajatusmaailmaa ja ottaa parin sivuaskeleen tai paikallaan pysymisen jälkeen uusia askeleita kohti unelmaa.

Kisoja tulee vielä. Mutta uutta tätä päivää ei koskaan. Miksi en siis ottaisi siitä kaikkea irti, vaikkei se mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ja jos nyt mietin fiilistä. Kyllä motivaatio johtaa tätä peliä turhautumista vastaan ainakin 3-0.

Erään lentopallovalmentajia ja junnuja sparraavan henkilön mottoa lainatakseni ”unelmat pukeutuvat työvaatteisiin”. Hyvin sanottu. Minä olen viime kevään jälkeen pukenut unelmat monta kertaa työvaatteisiin: hiihtohaalareihin, juoksukamoihin, jumppatrikoisiin. Ja myös niihin vaatteisiin, jotka päällä työelämän unelmat kirjoittamisesta enemmän toteutuu. Unelmista syntyy motivaatio. Unelmat ei tapahdu vaan unelmoimalla. Ne tapahtuu tekemällä.

Tsemppiä meille kaikille. We Will survive ❤️

Jos joku on miettinyt, niin Marja-Liisalle kuuluu hyvää.
Mutta niinhän me aina vastataan. Ihan hyvää.

Mutta nyt menee oikeasti hyvin. Treeni kulkee, fiilis treeneissä on loistava ja jotain tulostakin tulee. Pieni miinus hengitysongelmista, joita onneksi pian selvitellään. Yksi treenivuosi on taas takana, uutta on eletty jo 2 viikkoa. Eikä mitään pienimpiäkään motivaatio-ongelmia* ole ilmassa. Ei, vaikka koko ajan on epävarmaa a) onko koko talvena lunta ja b) onko koko talvena mitään kisoja ja missä. Katse on tiukasti helmikuussa veteraanien SM hiidoissa ja vähän vielä pidemmällä heinäkuun Masters yleisurheilun MM kisoissa Tampereella. Toivottavasti saan tehdä paluun Ratinan stadionille juoksemaan. Koska juoksu tuntuu just nyt tosi hyvältä. *paitsi ihan vähän ikuinen rullahiihtokausi ahdistaa 😉

Pieni kosketus lumeenkin kuitenkin tuli Vuokatin leirillä lokakuussa. Nyt on ikävä lunta ja talvea, mutta kun on hiihtäjä PK seudulla, pitää osata sopeutua. Ja mikäs siinä on sopeutuessa kun pertsan tekniikka rullilla on löytynyt ja on jopa hyvällä tasolla. Ja vapaa, menee sekin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

Mutta mitä kuuluu Sannalle.
Se onkin asia erikseen. Ihan hyvää vai jotain muuta. Kuinka usein siihen kysymykseen edes pääsee vastaamaan? ja osaako siihen sitten vastata rehellisesti? Ja milloin on aiheellista vaan todeta että ihan hyvää? Ja koska se kysymys on aito, eikä kohteliaisuuskysely ilman ajatusta?

Kysyminen ja sen jälkeen kuuntelu. Tärkeimpiä asioita missä tahansa suhteessa.
Valmennussuhteessa tämä toimii. Vaikka sitäkin mietin, että aina en näytä sitä että kuuntelen ja sisäistän. Paitsi näytän sitten myöhemmin sillä, että ne asiat on opittu, joista on sanottu. Melkein kaikki ainakin. Jos menee hyvin tai huonosti, tiedän että valmentaja kuuntelee ja auttaa menemään kohti tavoitteita. Kuuntelee aidosti.

Miten muissa suhteissa?
Osaanko kysyä itse riittävän usein läheisiltä miten he oikeasti voi? Jos joku kysyy minulta miten voin, osaanko vastata avoimesti ja sanoa jos joku ei olekaan hyvin. Johtuuko se taidottomuus vastata kysymykseen siitä, että aiemmin ei ole tullut kuulluksi? Vai siitä, että heikkoudet on vaikeaa näyttää? Tai että on opetettu että kel onni on se onnen kätkeköön? Vai siitä, että etäiseen ja hajamieliseen mitä kuuluu kysymykseen on vaan niin paljon helpompi vastata ”ihan hyvää”. Jos näkee jo kilometrien päähän, että kysyjä ei aio kuunnella. Oli vastaus sitten iloa tai surua.

Itse haluan olla mahdollisimman kartalla kuinka läheiseni voi. Ja olla niin paljon apuna ja tukena kuin mahdollista. Tuntea, että olen avuksi ja hyödyllinen. Ymmärtää jokaisen tärkeän ihmisen elämää ja tunteita. Empaattiselle ihmiselle on tärkeää saada olla tukena ja kuunnella. Ymmärretäänkö me kaikki antautua autettavaksi/ halattavaksi/ kuunneltavaksi kun sitä on tarjolla? Osataanko me sitten kuunnella ja auttaa aidosti kun toinen on läsnä ja uskaltaa avata vaikeampiakin asioita? Tunnistetaanko me koska saa vastakaikua ja kuulluksi tulemista ja ymmärrystä?

Onko sosiaalinen media saanut meidät unohtamaan kuuntelun ja kysymisen? Oletetaan asioita sen perusteella mitä nähdään SoMessa? Jos itse tunnistat itsesi tästä toimintamallista, unohda se. Aitoa keskustelua ja läsnäoloa tarvitsee jokainen. Ja pintaa syvemmälle pääsee vain luottamuksen kautta, muista olla sen arvoinen lähimmille ihmisille.

Valmennussuhteessa vuorovaikutus on jatkuvaa. Jokaisen treenin jälkeen saa kirjata fiiliksen ja kertoa miten treeni meni ja miltä tuntui, tietäen että valmentaja lukee kirjatut ajatukset ja vastaa kysymyksiin. Systemaattinen toiminta siis auttaa ymmärtämään puolin ja toisin. Aitous ja luottamus ja yhteinen tavoite helpottaa hommaa. Mutta eikö ihmissuhteissa ole myös yhteinen tavoite, olla hyviä toisilleen ja voida hyvin tahoillaan? Auttaa eteenpäin.

Ystävyyssuhteita ja parisuhteita ei kuitenkaan voi rakentaa systemaattisen ohjelman ympärille. Elämässä tulee vastaan jatkuvasti erilaisia ylämäkiä ja alamäkiä, joissa kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jaettu ilo on paras ilo ja jaettu suru on pienempi kuin yksin koettu. Haastan kaikki kysymään useammin muilta kuinka voit ja pysähtymään kysymyksen äärelle, kuuntelemaan. Haastan kaikki myös vastaamaan erilailla kuin ihan hyvää. Koska mistä lähtien ihan hyvä on riittänyt? Ei ainakaan Sannalle tai Marja-Liisalle koskaan. Ja edelleen, pitää tuntea että elää, hyvässä ja pahassa ❤️

Love & peace,
Sanna
a.k.a Marja-Liisa

Perjantaina oli testipäivä. Se ei mennyt omasta mielestä niinkuin piti. Ja tietenkin armoton Sanna piiskasi itseään. Vaikka tiedänhän minä sen, että elämä ei ole aina pelkkää nousukiitoa, eikä treenitkään. Mutta kun se Sanna itse piiskasi itseään ja vastapainoksi sai tsemppausta muilta ja puhelun valmentajalta. Mitä tapahtui?

Uskoin, että se ei ollutkaan huono suoritus.
Uskoin, että olen tehnyt asiat hyvin ja oikein.
Uskoin, että olen oikealla tiellä.
Motivoiduin treenaamaan vielä paremmin, kovempaa ja oikeammin. Jos mahdollista. Mutta en ainakaan antanut yhtään periksi. Seuraava testipäivä on paljon parempi. Piste.

Mitä jos valmentaja oliskin ollut yhtä armoton kuin minä itse tai vaikka ihan vaan hiljaa? Eikä selittänyt muutamaa perusasiaa miksi se ei ollutkaan huono testi? Minä istuisin varmaan pää pensaassa edelleen ja keräilisin itseäni. Miettisin, kuinka huono olen. Tai mitä jos se ystävä, jolta pyysin virtuaalisen halauksen testin jälkeen, olis ollut hiljaa tai sanonut että et saa halausta? Jos hän ei olisi kysynyt seuraavana päivänä mikä fiilis nyt on? Mitä jos muutama ystävällinen sielu olisi jättänyt kommentoimatta tuskaista päivitystäni, ollut vaan hiljaa eikä tsempannut?

Kun omasta kokemuksesta tietää kuinka suuri merkitys näillä kaikilla sanoilla oli, haluaa suoda sen tuen ja kannustuksen myös muille. Kauniiden sanojen, kannustuksen, kehujen ja kriittisen palautteen sävyä on tullut mietittyä paljon myös valmennushommissa. Kuinka hienoa on nähdä juniorit kannustamassa toisiaan, tsemppaamassa ja sanomassa ”ei haittaa” vaikka virheitä tulee. Valmentajana on pakko antaa myös kehittävää palautetta, mutta sen voi sanoa niin monella tavalla ja aina voi löytää jotain positiivista vastapainoksi. Ja kuinka paljon siitä saa itselle energiaa ja hyvää mieltä kun juniorin silmät loistaa onnistuessa ja kun sen jälkeen voi aidosti kehua suorituksista. Me kaikki kaivataan kuitenkin jollain lailla hyväksyntää ja kauniita sanoja. Mihin ne katoaa?

Aikuisille annetaan tehtäväksi lasten harrastusten suhteen kannusta, kustanna ja kuljeta. Ja nyt annan aikuisille tehtäväksi muiden aikuisten suhteen kannusta, kuuntele ja keskustele. Ja opi koska kannattaa sanoa jotain ja koska olla ihan hiljaa. Koskaan ei kannata sanoa sanoja joiden tarkoitus on vaan olla tikareita.

Koska haluan puhua itselle tärkeistä asioista ja koska olen seurannut unelmaani kirjoittamisesta, asetan itseni alttiiksi palautteelle koko ajan. Enkä edes halua että kaikki tykkää kaikesta mitä teen tai ajattelee samalla tavalla kuin minä. Mutta haluan, että ihmiset oppisivat antamaan palautteen oikealla tavalla ja keskustelemaan asioista asiallisesti, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ja haluan, että mulle tärkeät ihmiset tukee minua mun valinnoissa. Kehuu, kannustaa, kuuntelee ja kritisoi tarvittaessa, mutta rakkaudella. Haluan, että tuntemattomat sosiaalisessa mediassa huutelijat miettisivät kuinka paljon tuntemattomien sanatkin voit satuttaa tai aiheuttaa mielipahaa. Palaute ja kommentit SoMessa voi oikeasti olla tosi rumia ja sairaita, uskokaa pois.

Kun itsekin on ollut se lentopallojuniori, joka on tsempannut pelikaveria ja tullut tsempatuksi, ihmettelen mihin ihmisistä katoaa pyyteetön toisen ihmisen, jopa läheisen, kannustaminen ja kehuminen kun kasvetaan isoiksi ja aikuisiksi? Milloin siihen väliin pääsee kateellisuus, katkeruus ja turha kritiikki? Ja milloin siihen väliin pääsee se, että voi sanoa ihan mitä vaan? Maailma olisi niin paljon parempi paikka kun kaikki ymmärtäisi, että se ei ole keneltäkään pois kun iloitaan muiden onnistumisista, tuetaan ja kannustetaan toisiamme haaveiden ja toiveiden toteutumisessa. En voi uskoa, että kenellekään tulee hyvä olo siitä, että purkaa omaa pahaa oloa toisiin, tuttuihin tai tuntemattomiin.

Eikä se aina ole se mitä sanotaan vaan se mitä jättää sanomatta.
Molemmilla voi tietämättään jättää arven toisen sydämeen. Ja saada turhat epävarmuudet pintaan. Jonkunlaista tunneälyä vaatii ymmärtää koska kannattaa olla ihan hiljaa ja koska se hiljaisuus on väärä valinta. Ajatus siitä, että moni jättää itselle tärkeitä asioita tekemättä sen takia mitä muut sanoo on kamala. Tai sen takia, että läheiset ei kannusta.

Jos olisin oikea huippu-urheilija, mun ura loppuisi varmaan siihen, että en kestäisi kaikkea kritiikkiä ja pahoja sanoja mitä Some tuo vastaan. Kun aina olisi joku joka voisi nimettömänä kommentoida ulkonäköä, treenejä ja kisoja. Ihan vaan sen takia, että sen kommentoijan omassa elämässä kaikki ei ole hyvin. Ja kun olisi tuttuja, jotka ei ikinä kannustaisi. Rumat sanat menee tunteisiin, vaikka kuinka koittaisi kovettaa itsensä. Ja sanomattomat kauniit sanat ja puuttuvat kannustukset menee myös tunteisiin. Nostaa esiin vanhat haavat ja vaatii rinnalle monta kaunista sanaa, että jäädään positiivisen puolelle.

Ei ole helppoa kertoa omista heikkouksistaan ja epävarmuuksistaan. Ja kun niistä rohkaistuu puhumaan, kun lopettaa vahvan esittämisen, toivoisi saavaansa tukea.

Oma heikkous on armottomuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus siitä riitänkö minä. Sen taustalla on monta huonoa kokemusta, paljon satuttavia sanoja ja tekoja menneisyydessä. Vaikka tiedän, että minä riitän, kaipaan vahvistusta. Ja siitä olen kiitollinen, että mulla on valmentaja, joka osaa sanoa aina oikeat sanat, osaa kannustaa, osaa tukea, osaa antaa palautteen ja kohtelee kuin oikeaa urheilijaa, jotta saan toteuttaa unelmaani. Kiitollinen olen myös niistä muutamista tosi läheisistä ihmisistä, jotka pyyteettömästi tukee ja kannustaa, kuuntelee ja kysyy. Ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta sanasta, tutuilta tai tuntemattomilta. Mutta yhtälailla olen kiitollinen jokaisesta keskustelusta, jossa minä ja vastapuoli ollaan eri mieltä, mutta keskustellaan asiallisesti.

Kaiken tämän keskellä, useimmiten treenatessa itsekseni, olen miettinyt näiden omien heikkouksien kehittämistä. Siis muiden kun urheiluun, tekniikkaan tai treeniin liittyvää kehitystä. Sitä kuinka voisin oppia kehumaan itseäni, olemaan se joka saa epävarmuudet omasta päästä pois. Ja olen miettinyt sitä kuinka tärkeää itselle on saada palautetta ja tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja kuinka tärkeää on osata sanoa välillä myös ”mä tykkään musta”. Ja kuinka hyvältä tuntuu kun oppii sanomaan niin. Koska vaikka muiden sanat voi satuttaa tai kannustaa, itse olen omasta onnestani vastuussa.

Enkä voi antaa muiden kommenttien estää mua tekemästä niitä asioita mitä omassa elämässäni haluan. Ja aion jatkaa elämää olemalla herkkä, avoin ja elämällä tunteella. Mutta mitä voin tehdä, on kannustaa muita ja saada siitä itselleni hyvän mielen. Ja opetella joka päivä olemaan välittämättä mitä muut ajattelee. Eteenpäin on menty, kun aloitin tämän blogin, ehkä neljä ensimmäistä blogia julkaisin vain veljelleni. Jolta tiesin saavani aidon ja rehellisen palautteen, ystävällisesti. Enää ei kirjoiteta piilossa 🙂

Haluan kannustaa jokaista kokeilemaan kuinka hyvä mieli tulee itselle kun iloitsee toisen onnistumisesta. Ja kuinka hyvä mieli tulee siitä kun alkaa tehdä itse niitä asioita mitä haluaa, kun saakin sitten samalla lailla itse takaisin iloa juuri sinun onnistumisesta ympärillä olevista ihmisistä. Laitetaan hyvä kiertämään. Itse aion ainakin jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Sen puolesta, että ihmiset olisivat hyviä ihmisiä toisilleen. Että ne jotka tarvitsee apua, saisivat sitä, että ei tarvitse purkaa sitä vääriin kanaviin ja ihmisiin. Muutetaan yhdessä keskustelukulttuuria, mikä on tällä hetkellä turhan mustavalkoista ja aggressivista. Ainakin SoMessa.

Muista kysyä mitä sulle kuuluu mahdollisimman monelta. Muista kannustaa, aikuiset tarvitsee sitä ihan yhtälailla kuin lapset ❤️

Kai se on samalla sekä siunaus, että kirous, kun pahin vastustaja katsoo peilistä. Samalla se on pahin kriitikko joka sieltä katsoo. Toisaalta se piiskaa tekemään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kun sille ei niin kovin usein mikään riitä. Miten oppia olemaan lempeä ja armollinen itselleen? Toisaalta tänä keväänä se sama peilikuva on osannut sanoa kivojakin juttuja. Kehunut, pyytänyt olemaan tyytyväinen omaan tekemiseen. Ihmeiden aika ei siis ole ohi.

Välillä mieleen hiipii erilaisia pelkotiloja. Ne voi liittyä mihin vaan, mutta useimmiten treeniin. Olenko tehnyt riittävän paljon ja riittävän hyvin? Vai liian paljon? Miksi kaikki tuntuu kevyeltä, enkö tee äärirajoilla? Kehitynkö? Välillä tekis mieli lyödä avokämmennellä poskelle sitä peilikuvaa ja sanoa että voisko olla niin, että oot vaan niin hyvässä kunnossa, että jaksat. Ja silti kehityt. Koska vaikka sanon sen ääneen, en tiedä uskonko. Ja vaikka sen sanoo joku ulkopuolinenkin.

Ehkä tässä on yksi syy miksi tykkään testeistä ja selkeistä tavoitteista. Jos ei usko itseään, omaa tunnettaan ja valmentajaa niin testituoksia on pakko uskoa. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun testijuoksua jännittää samalla tavalla kuin jotain kisaa? Koska se sun pahin vastustaja on koko ajan siinä iholla juoksemassa.

Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja uskoa itseensä? tai kyllä mä uskon, mutta vähättelen saavutuksia liikaa. Samaa on tapahtunut työelämässä ja monessa muussa asiassa. Kuinka yksi tai kaksi negatiivista kommenttia tai ihmistä voi himmentää 10 hyvää?

Muutamia vuosia sitten kirjoitin Facebookiin päivityksen ” Jos joku puhuisi sinulle niinkuin puhut itsellesi, olisitko sen henkilön ystävä. Mä en olis. Ja nyt alan puhua itselleni nätimmin”. Joka vuosi jaan sen muiston ja muistutan itseäni tästä samasta aiheesta. Mutta joka vuosi on ehtinyt aina jollain rintamalla saada turpaan ja kyseenalaistaa itsensä ja alkanut puhua taas liian vaativasti itselleen. Vaikka siihen samaan vuoteen olisi mahtunut onnistumisia, iloa, kehuja muilta.

Haastan kaikki puhumaan itselle, mutta myös toisillemme kivasti. Positiivisilla sanoilla on uskomaton voima. Ei aina tarvitse kyseenalaistaa toisten valintoja vain sen takia, että ne tekee asioita eritavalla. Siinä kohtaa suosittelen jokaista ensin katsomaan peiliin ja miettimään miksi haluaa kritisoida sen lähellä olevan ihmisen tekemisiä.

Ehkä tämä asioiden tiedostaminen ja halu kehittyä lempeämmäksi, on alku sille että osaa nauttia saavutuksista pidempään. Että se peilikuva välillä yllättää positiivisesti. Että osaa olla armollinen itselleen, antaa aikaa oppia asioita. Antaa luvan tehdä virheitä, olla väsynyt, olla avuton ja tarvita apua. Kukaan meistä ei ole niin vahva yksin kuin antaa ymmärtää. On sen peilikuvan kanssa myös itketty monet itkut viimeisen kahden kuukauden aika (#fuckingkorona). Ja se peilikuva ei vaatinutkaan olemaan sillä hetkellä vahva, se käski antaa kaiken pahan olon tulla pihalle.

Ehkä tässä on alkanut matka kohti armollisempaa ja lempeämpää suhtautumista itseeni. Vaikka en usko, että se muuttuu ikinä että se pahin vastustaja on peilissä ja pään sisällä. Tasapainoilua tämä kaikki on. Mutta, että kaikkien vaaka pysyisi tasapainossa, sanon uudestaan: Kannustetaan toisiamme, mietitään kolme kertaa ennenkuin sanotaan pahasti. Joskus se pienikin paha sana voi avata just arpeutuneen syvän haavan.

Ja just nyt oma vaaka on kallellaan paljon sinne hyvään suuntaan.
Kevään treenit on kulkenut hyvin. Voimatasot kasvaa, ennätyksiä on tullut. Juokseminen on joka kerta vähän helpompaa. Että armas peilikuvani, älä piiskaa just nyt. Ota happea, syö vaikka kesän eka jäätelö ulkona, nauti kevyemmästä viikosta ja juhli mun kanssa seuraavan testin jälkeen kuinka hyvin se meni.

Ja tiedättekö. Jos ei jännittäisi, jos ei olisi mitään väliä miten treenit tai kisat menee, niin olisko koko tää touhu edes tärkeää itselle. Tärkeät asiat yleensä menee tunteisiin hiukan herkemmin kuin merkityksettömät asiat.

”Have the courage to be imperfect”
peace and love,
Sanna

Ps. Kerro mulle miten oot oppinut olemaan armollisempi itsellesi? Mitä keinoja sulla on tsempata ja kehua itseäsi? Mä lähden ostamaan uudet urheilutrikoot, jotka lupasin itselleni kun teen uuden ennätyksen penkissä 💪🏼