Wannabe Marja-Liisasta urheilijaksi nimeltä Sanna.

Kaikki tietää, että mulle merkityksellisiä asioita on unelmien toteuttaminen, hyvinvointi, ihmisyys, kuuntelu, että ollaan hyviä toisillemme. Että ymmärretään, ei olla ilkeitä, vaikka oltaisiin eri mieltä.

Mutta sitä arkisempaa asiaa.
Tai siis mun elämää. Arkea. Urheilua. Mikä on mun intohimo ja suuri tunteiden herättäjä. Siis pidemmän kaavan mukaan ilmoitusluontoinen juttu, että mä olen tosissani tän mun jutun kanssa 😇

📸 Marko Vaahtera

Olen oppinut muutamien vuosien aikana, että itseäni en aio selitellä sen enempää. Joka ei ymmärrä, ei ymmärrä vaikka kuinka puhuisin mustaa valkoiseksi. Joka ei näe, että teen itselleni merkityksellistä juttua, ei pääse vaikuttamaan enää mun päähän. ”Miksi mä en sais tehdä tätä mun tavalla? Kun en mä oo oikee hiihtäjä. Mä vaan feikkaan tosi hyvin, hiihdän leikisti. Kun en mä oo oikee urheilija. Ja se sopii mulle hyvin. En kaipaa niitä paineita ja särkyjä” *

Jokaisen pitäisi elämässä viettää aikaa itsensä kanssa. Oppia olemaan itsensä kanssa ja yksin, eikä aina olla jotain mitä muut määrittelee. Ja se on mun elämän suurimpia oivalluksia ja oppeja. Osata olla yksin, vaikka kaipaa ihmistä rinnalle ja sosiaalisia kontakteja. Mutta tiedän kuka olen.

Ja se on tällä hetkellä sivutoiminen urheilija, joka harrastaa töiden tekemistä.

📸 Lightrayproduction

Mitä se vaatii, että voi kehittyä vielä tässä kuuluisassa Riitta-Liisan iässä ja itselle käytännössä uudessa lajissa. Mitä se vaatii että vaihtaa semitosissaan beachvolleyn pelaamisen tosissaan hiihtämiseen.

No ensin sen unelman. Sitten intohimon. Sitten pohjattoman halun kehittyä ja tulla paremmaksi. Sitten rohkeutta. Uskallusta tehdä omaa juttua ja olla kuuntelematta ääniä ulkopuolelta. Paitsi valmentajan ääntä. Sitoutumista.

Sitten se vaatii ihmisiä ympärille. Sellaisia kuin valmentaja ja treenikaverit, jotka tukee ja vie eteenpäin. Tunteja ladulla, poluilla, salilla, rullilla, sauvarinteessä. Lepoa ja ravintoa. Kurinalaista elämää, rutiineja, joista pitää kiinni.

📸 Marko Vaahtera #teamelectrofit

Ensimmäiset tasotestit tein Electrofitin porukan kanssa toukokuussa 2018. Malminkartanossa tulin antaneeksi pikkusormen kestävyysurheilulle ja tiimille. Silloin beachvolley-taustan ja reikäpäisten juoksulenkkien ansioista maksimikestävyysalue oli kunnossa. Ja seuraavana syksynä vielä paremmin, koska kesän treenasin Vantaan valkoisilla hiekoilla keskimäärin 12h viikossa. Mutta peruskestävyys, arvosana oli 3/5 ja se oli pettymys. Luulin olevani kunnossa.

Mutta siitä alkoi uuden oppiminen ja matka maailmaan jossa voi aina vaan kehittyä. Hioa tekniikkaa loputtomiin, tehdä vielä vähän paremmin. Enemmän ja laadukkaammin. Ja se oli alusta asti niin hienoa, että koko käsi, tai no, koko nainen on viety. Ei vaan pikkusormi.

Haluan nähdä itseni ja rajani hiihtäjänä. Kuinka pitkälle voi mennä, kuinka paljon ottaa kiinni Suomen huippuja. Nähdä mitä itse voi saavuttaa. Haluan panostaa tähän intohimoon kaiken mahdollisen. Ja siitä olen kiitollinen, että on valmentajia jotka näkee sen palavan halun ja tekee kaikkensa että kehitystä tulee (Simo-Viljami, Jasmiina, Marko M. – kiitos).

Ja siitä olen kiitollinen, että löysin tavan ja paikan tehdä töitä, joka joustaa ja elää mukana tässä hiihtohulluudessa ja antaa vielä siinä sivussa toteuttaa toista unelmaansa, kirjoittaa (Jukka – KIITOS, kun vielä innostut kun sanon että haluaisin vaan hiihtää ja kirjoittaa ja unohtaa bisneksen). Ja siitä olen kiitollinen että olen itse uskaltanut, että olen itse luonut uuden elämän, uudet unelmat (Sanna – Kiitos kun elät oman näköistä elämääsi).

Eletään kevättä 2021. Alkaa olla kolme vuotta aikaa tuosta ekasta tasotestitä. Seuraavaa odotellessa.
Koska mikäpä sen parempaa kuin nähdä todistetusti oma kehitys. Vaikka fiilis onkin myös tärkeä, että ymmärtää menevänsä oikeaan suuntaan testien välilläkin.

Kolme vuotta on mennyt ja nyt vasta alkaa se todellinen työ. Tähän asti on ollut ikäänkuin helppoa. Kun on lähtenyt liikkeelle eri maailmasta, lajista joka toki vaatii kuntoa, mutta on aivan erilainen, on kehitys tullut vaan noudattamalla ohjeita ja nauttimalla tekemisestä. Suuria loikkia tuskin enää tulee, pitää osata kääntää pää näkemään ja suhteuttamaan kehitys.

Pitää ymmärtää mitä tarvitsee enemmän. Enkä sitä aio yksin keksiä. Sen aion tehdä koutsin kanssa.
Mutta mikä muu auttaisi matkalla kohti kehitystä ja hiihtäjän elämää yleisesti. Vaikka kuinka kivaa on töissä, niin se että niitä ei tarvitsisi tehdä enempää ja silti voisi panostaa enemmän itseensä ja lajiin. Sponsorit ja varustekumppanit, mikrovaikuttaja täällä moi! 🙂 Mikrovaikuttaja, joka hanskaa sisällön tekemisen just sun firman Someen.

Tähän tekstiin on turha kirjoittaa mitä olen tehnyt. Sitä dataa on paljon ja aion sitä ehkä vähän avata. Ja ainakin aion avata sen mitä teen tästä eteenpäin. Tule mukaan matkalle. Ihan sama missä vaiheessa omaa elämää olet, juniori joka haaveilee urheilijan elämästä (Go for it), valmis urheilija tai joku joka haaveilet omien unelmien toteuttamisesta tai vaikka vaan kunnon kohottamisesta. Joku joka haluaa nähdä mitä tunteita urheilu tuottaa, lupaan että nollasta sataan mennään vauhdilla, mutta sen sanon, että urheilun aiheuttamat tunteet voittaa vain aito rakkaus.

IG @valkeejarvensanna elää hetkessä mukana.
Tämä blogi kun on isommin sanottavaa.

Tehdään tästä vuorovaikutteista!
Seuraavassa tekstissä luvassa myös valmentajien kommentteja kuka mä oon ja mitä mä teen ja miksi on heidän näkökulmasta mahdollista vaihtaa lajia ja miksi se on just mulla toiminut (hyvin) niinkuin on toiminut. Ja mikä se ens kauden suurin tavoite on 💪🏼

Love and peace,

Sanna

*otin vapauden muokata Keko Salatan Valeartisti biisiä itseeni sopivaksi. Hyvä biisi.

Motivaatio vs turhautuminen 1-0 👊🏼

Lueskelin tuossa mitä kirjoitin viime keväänä uuden kauden kynnyksellä. Kuinka kuukauden koronap**kan jälkeen odotukset oli korkealla ja maailma normalisoituu kesällä.

Kaikki me tiedetään mikä tilanne on. Turhautuminen on yhä useammin läsnä omissa ajatuksissa. Eikä se liity urheiluun ainoastaan. Vaan koko elämään. Kuinka pitää yllä motivaatio taistella, tsempata itseään joka päivä, että kyllä tää tästä. Joskus vielä mennään massatapahtumiin, keikoille, elokuviin, järjestetään isot bileet ja halataan kaikkia vastaantulijoita. Mutta sitä ennen vaan tsempataan ja pidetään rutiineista kiinni.

Siinä se taikasana omalta osalta edelleen on. Rutiinit. Ei tässä mitään hätää ole kun vaan pitää niistä kiinni.

Toinen taikasana: motivaatio. Itsellä tämä puuhaaminen ladulla kohti tavoitteita on sisäsyntyistä. Saan kiksejä omasta kehityksestä, hyvin menneestä treenistä, hyvästä olosta, testituloksista. Valehtelisin toki jos väittäisin, että en kaipaa enemmän kisoja tai että tämä maailman meno ei ahdista.

Viime keväänä intoa täynnä lähdin treenaamaan uutta kautta kohti ja katsoin vielä vähän pidemmälle.

Marcialonga tasurilla. Matka peruttu. Paljon kisastartteja lumella ennen Masters SM hiihtoja. Totuus, lauantaina toinen ja viimeinen startti ennen niitä. Heinäkuussa 2021 Masters yleisurheilun MM kisat ja 5000m juoksu. Siirretty vuoteen 2022. Samoissa kisoissa kuulantyöntöä. Projekti siirtyy. Albertvillen kisat 2022. No Kanadaan asti pitää matkustaa jos meinaa MM hiihtoihin osallistua. Vuokatti-hiihto ja Ylläs-Levi. Täysin sumuverhon takana järjestetäänkö.

Enkä minä tämän asian kanssa ole yksin. Meitä on monta, jotka tuskaillaan saman asian kanssa. Mutta miten me kaikki jaksetaan vaan painaa menemään ja treenata tavoitteellisesti vaikka tavoitteet siirtyy, peruuntuu, on epävarmoja? Minä ainakin jaksan kun ajattelen ja tiedän, että en ole yksin. Mulla on valmentaja, joka pitää huolta että tekemistä ja rutiineita riittää ja että kehitystä tapahtuu. Mulla on mun läheiset, jotka on aina puhelinsoiton päässä. Vaikka välillä tuntuukin, että tää peli on minä vastaan maailma.

Itselle tämä korona-aika on opettanut vielä enemmän hetkessä elämisen iloa. Sitä että ei stressaa asioista joihin ei voi vaikuttaa (ainakaan ylimääräistä stressiä). Että pitää ottaa ilo irti niistä asioista mitä on tehnyt ja miten on kehittynyt. Jokainen treeni on ollut omalla tavallaan hyvä kokemus, vaikka pieniä vastoinkäymisiä on matkalle mahtunutkin. Pääsääntöisesti kaikki on hyvin.

On se sitten urheilua tai muuta elämää, ei pidä jäädä olosuhteiden vangiksi. Pitää osata nähdä positiivisia asioita. Aika usein löytyy joku onni onnettomuudessa ajatus. Ja oppi elämään yleensä kun vaan tarkastelee asioita tarkemmin. Ja kun vaan katsoo peiliin ja miettii miksi jotain tekee.

Palataan motivaatioon. Sisäsyntyiseen sellaiseen. Ja siihen kuinka tavoitteet on asetettu ja kuinka paljon eri tasoisia tavoitteita on asettanut. Jos minulta kysytään, parhaat tavoitteet syntyy unelmista. Unelmasta joka on taustalla kaikessa tekemisessä. Silloin ulkopuoliset tekijät ei vaikuta motivaatioon niin herkästi. Koska silloin ymmärtää muuttaa ajatusmaailmaa ja ottaa parin sivuaskeleen tai paikallaan pysymisen jälkeen uusia askeleita kohti unelmaa.

Kisoja tulee vielä. Mutta uutta tätä päivää ei koskaan. Miksi en siis ottaisi siitä kaikkea irti, vaikkei se mennyt alkuperäisen suunnitelman mukaan?

Ja jos nyt mietin fiilistä. Kyllä motivaatio johtaa tätä peliä turhautumista vastaan ainakin 3-0.

Erään lentopallovalmentajia ja junnuja sparraavan henkilön mottoa lainatakseni ”unelmat pukeutuvat työvaatteisiin”. Hyvin sanottu. Minä olen viime kevään jälkeen pukenut unelmat monta kertaa työvaatteisiin: hiihtohaalareihin, juoksukamoihin, jumppatrikoisiin. Ja myös niihin vaatteisiin, jotka päällä työelämän unelmat kirjoittamisesta enemmän toteutuu. Unelmista syntyy motivaatio. Unelmat ei tapahdu vaan unelmoimalla. Ne tapahtuu tekemällä.

Tsemppiä meille kaikille. We Will survive ❤️

Mitä kuuluu Marja-Liisa?

Jos joku on miettinyt, niin Marja-Liisalle kuuluu hyvää.
Mutta niinhän me aina vastataan. Ihan hyvää.

Mutta nyt menee oikeasti hyvin. Treeni kulkee, fiilis treeneissä on loistava ja jotain tulostakin tulee. Pieni miinus hengitysongelmista, joita onneksi pian selvitellään. Yksi treenivuosi on taas takana, uutta on eletty jo 2 viikkoa. Eikä mitään pienimpiäkään motivaatio-ongelmia* ole ilmassa. Ei, vaikka koko ajan on epävarmaa a) onko koko talvena lunta ja b) onko koko talvena mitään kisoja ja missä. Katse on tiukasti helmikuussa veteraanien SM hiidoissa ja vähän vielä pidemmällä heinäkuun Masters yleisurheilun MM kisoissa Tampereella. Toivottavasti saan tehdä paluun Ratinan stadionille juoksemaan. Koska juoksu tuntuu just nyt tosi hyvältä. *paitsi ihan vähän ikuinen rullahiihtokausi ahdistaa 😉

Ensilumenladulla Vuokatissa lokakuussa #teamelectrofit leirillä 📸 Marko Vaahtera

Pieni kosketus lumeenkin kuitenkin tuli Vuokatin leirillä lokakuussa. Nyt on ikävä lunta ja talvea, mutta kun on hiihtäjä PK seudulla, pitää osata sopeutua. Ja mikäs siinä on sopeutuessa kun pertsan tekniikka rullilla on löytynyt ja on jopa hyvällä tasolla. Ja vapaa, menee sekin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

Mutta mitä kuuluu Sannalle.
Se onkin asia erikseen. Ihan hyvää vai jotain muuta. Kuinka usein siihen kysymykseen edes pääsee vastaamaan? ja osaako siihen sitten vastata rehellisesti? Ja milloin on aiheellista vaan todeta että ihan hyvää? Ja koska se kysymys on aito, eikä kohteliaisuuskysely ilman ajatusta?

Kysyminen ja sen jälkeen kuuntelu. Tärkeimpiä asioita missä tahansa suhteessa.
Valmennussuhteessa tämä toimii. Vaikka sitäkin mietin, että aina en näytä sitä että kuuntelen ja sisäistän. Paitsi näytän sitten myöhemmin sillä, että ne asiat on opittu, joista on sanottu. Melkein kaikki ainakin. Jos menee hyvin tai huonosti, tiedän että valmentaja kuuntelee ja auttaa menemään kohti tavoitteita. Kuuntelee aidosti.

Miten muissa suhteissa?
Osaanko kysyä itse riittävän usein läheisiltä miten he oikeasti voi? Jos joku kysyy minulta miten voin, osaanko vastata avoimesti ja sanoa jos joku ei olekaan hyvin. Johtuuko se taidottomuus vastata kysymykseen siitä, että aiemmin ei ole tullut kuulluksi? Vai siitä, että heikkoudet on vaikeaa näyttää? Tai että on opetettu että kel onni on se onnen kätkeköön? Vai siitä, että etäiseen ja hajamieliseen mitä kuuluu kysymykseen on vaan niin paljon helpompi vastata ”ihan hyvää”. Jos näkee jo kilometrien päähän, että kysyjä ei aio kuunnella. Oli vastaus sitten iloa tai surua.

Itse haluan olla mahdollisimman kartalla kuinka läheiseni voi. Ja olla niin paljon apuna ja tukena kuin mahdollista. Tuntea, että olen avuksi ja hyödyllinen. Ymmärtää jokaisen tärkeän ihmisen elämää ja tunteita. Empaattiselle ihmiselle on tärkeää saada olla tukena ja kuunnella. Ymmärretäänkö me kaikki antautua autettavaksi/ halattavaksi/ kuunneltavaksi kun sitä on tarjolla? Osataanko me sitten kuunnella ja auttaa aidosti kun toinen on läsnä ja uskaltaa avata vaikeampiakin asioita? Tunnistetaanko me koska saa vastakaikua ja kuulluksi tulemista ja ymmärrystä?

Onko sosiaalinen media saanut meidät unohtamaan kuuntelun ja kysymisen? Oletetaan asioita sen perusteella mitä nähdään SoMessa? Jos itse tunnistat itsesi tästä toimintamallista, unohda se. Aitoa keskustelua ja läsnäoloa tarvitsee jokainen. Ja pintaa syvemmälle pääsee vain luottamuksen kautta, muista olla sen arvoinen lähimmille ihmisille.

Valmennussuhteessa vuorovaikutus on jatkuvaa. Jokaisen treenin jälkeen saa kirjata fiiliksen ja kertoa miten treeni meni ja miltä tuntui, tietäen että valmentaja lukee kirjatut ajatukset ja vastaa kysymyksiin. Systemaattinen toiminta siis auttaa ymmärtämään puolin ja toisin. Aitous ja luottamus ja yhteinen tavoite helpottaa hommaa. Mutta eikö ihmissuhteissa ole myös yhteinen tavoite, olla hyviä toisilleen ja voida hyvin tahoillaan? Auttaa eteenpäin.

Surround yourself with people who get you 🖤

Ystävyyssuhteita ja parisuhteita ei kuitenkaan voi rakentaa systemaattisen ohjelman ympärille. Elämässä tulee vastaan jatkuvasti erilaisia ylämäkiä ja alamäkiä, joissa kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jaettu ilo on paras ilo ja jaettu suru on pienempi kuin yksin koettu. Haastan kaikki kysymään useammin muilta kuinka voit ja pysähtymään kysymyksen äärelle, kuuntelemaan. Haastan kaikki myös vastaamaan erilailla kuin ihan hyvää. Koska mistä lähtien ihan hyvä on riittänyt? Ei ainakaan Sannalle tai Marja-Liisalle koskaan. Ja edelleen, pitää tuntea että elää, hyvässä ja pahassa ❤️

Love & peace,
Sanna
a.k.a Marja-Liisa

Opin vuorohiihtämään. Parasta 🙌🏼
Videosta ja oppimisesta kreidit Simo-Viljami Ojanen

Kannustus ja kauniit sanat

Perjantaina oli testipäivä. Se ei mennyt omasta mielestä niinkuin piti. Ja tietenkin armoton Sanna piiskasi itseään. Vaikka tiedänhän minä sen, että elämä ei ole aina pelkkää nousukiitoa, eikä treenitkään. Mutta kun se Sanna itse piiskasi itseään ja vastapainoksi sai tsemppausta muilta ja puhelun valmentajalta. Mitä tapahtui?

Uskoin, että se ei ollutkaan huono suoritus.
Uskoin, että olen tehnyt asiat hyvin ja oikein.
Uskoin, että olen oikealla tiellä.
Motivoiduin treenaamaan vielä paremmin, kovempaa ja oikeammin. Jos mahdollista. Mutta en ainakaan antanut yhtään periksi. Seuraava testipäivä on paljon parempi. Piste.

Mitä jos valmentaja oliskin ollut yhtä armoton kuin minä itse tai vaikka ihan vaan hiljaa? Eikä selittänyt muutamaa perusasiaa miksi se ei ollutkaan huono testi? Minä istuisin varmaan pää pensaassa edelleen ja keräilisin itseäni. Miettisin, kuinka huono olen. Tai mitä jos se ystävä, jolta pyysin virtuaalisen halauksen testin jälkeen, olis ollut hiljaa tai sanonut että et saa halausta? Jos hän ei olisi kysynyt seuraavana päivänä mikä fiilis nyt on? Mitä jos muutama ystävällinen sielu olisi jättänyt kommentoimatta tuskaista päivitystäni, ollut vaan hiljaa eikä tsempannut?

Kuva: Marko Vaahtera

Kun omasta kokemuksesta tietää kuinka suuri merkitys näillä kaikilla sanoilla oli, haluaa suoda sen tuen ja kannustuksen myös muille. Kauniiden sanojen, kannustuksen, kehujen ja kriittisen palautteen sävyä on tullut mietittyä paljon myös valmennushommissa. Kuinka hienoa on nähdä juniorit kannustamassa toisiaan, tsemppaamassa ja sanomassa ”ei haittaa” vaikka virheitä tulee. Valmentajana on pakko antaa myös kehittävää palautetta, mutta sen voi sanoa niin monella tavalla ja aina voi löytää jotain positiivista vastapainoksi. Ja kuinka paljon siitä saa itselle energiaa ja hyvää mieltä kun juniorin silmät loistaa onnistuessa ja kun sen jälkeen voi aidosti kehua suorituksista. Me kaikki kaivataan kuitenkin jollain lailla hyväksyntää ja kauniita sanoja. Mihin ne katoaa?

Aikuisille annetaan tehtäväksi lasten harrastusten suhteen kannusta, kustanna ja kuljeta. Ja nyt annan aikuisille tehtäväksi muiden aikuisten suhteen kannusta, kuuntele ja keskustele. Ja opi koska kannattaa sanoa jotain ja koska olla ihan hiljaa. Koskaan ei kannata sanoa sanoja joiden tarkoitus on vaan olla tikareita.

Koska haluan puhua itselle tärkeistä asioista ja koska olen seurannut unelmaani kirjoittamisesta, asetan itseni alttiiksi palautteelle koko ajan. Enkä edes halua että kaikki tykkää kaikesta mitä teen tai ajattelee samalla tavalla kuin minä. Mutta haluan, että ihmiset oppisivat antamaan palautteen oikealla tavalla ja keskustelemaan asioista asiallisesti, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ja haluan, että mulle tärkeät ihmiset tukee minua mun valinnoissa. Kehuu, kannustaa, kuuntelee ja kritisoi tarvittaessa, mutta rakkaudella. Haluan, että tuntemattomat sosiaalisessa mediassa huutelijat miettisivät kuinka paljon tuntemattomien sanatkin voit satuttaa tai aiheuttaa mielipahaa. Palaute ja kommentit SoMessa voi oikeasti olla tosi rumia ja sairaita, uskokaa pois.

Kun itsekin on ollut se lentopallojuniori, joka on tsempannut pelikaveria ja tullut tsempatuksi, ihmettelen mihin ihmisistä katoaa pyyteetön toisen ihmisen, jopa läheisen, kannustaminen ja kehuminen kun kasvetaan isoiksi ja aikuisiksi? Milloin siihen väliin pääsee kateellisuus, katkeruus ja turha kritiikki? Ja milloin siihen väliin pääsee se, että voi sanoa ihan mitä vaan? Maailma olisi niin paljon parempi paikka kun kaikki ymmärtäisi, että se ei ole keneltäkään pois kun iloitaan muiden onnistumisista, tuetaan ja kannustetaan toisiamme haaveiden ja toiveiden toteutumisessa. En voi uskoa, että kenellekään tulee hyvä olo siitä, että purkaa omaa pahaa oloa toisiin, tuttuihin tai tuntemattomiin.

Eikä se aina ole se mitä sanotaan vaan se mitä jättää sanomatta.
Molemmilla voi tietämättään jättää arven toisen sydämeen. Ja saada turhat epävarmuudet pintaan. Jonkunlaista tunneälyä vaatii ymmärtää koska kannattaa olla ihan hiljaa ja koska se hiljaisuus on väärä valinta. Ajatus siitä, että moni jättää itselle tärkeitä asioita tekemättä sen takia mitä muut sanoo on kamala. Tai sen takia, että läheiset ei kannusta.

Jos olisin oikea huippu-urheilija, mun ura loppuisi varmaan siihen, että en kestäisi kaikkea kritiikkiä ja pahoja sanoja mitä Some tuo vastaan. Kun aina olisi joku joka voisi nimettömänä kommentoida ulkonäköä, treenejä ja kisoja. Ihan vaan sen takia, että sen kommentoijan omassa elämässä kaikki ei ole hyvin. Ja kun olisi tuttuja, jotka ei ikinä kannustaisi. Rumat sanat menee tunteisiin, vaikka kuinka koittaisi kovettaa itsensä. Ja sanomattomat kauniit sanat ja puuttuvat kannustukset menee myös tunteisiin. Nostaa esiin vanhat haavat ja vaatii rinnalle monta kaunista sanaa, että jäädään positiivisen puolelle.

Ei ole helppoa kertoa omista heikkouksistaan ja epävarmuuksistaan. Ja kun niistä rohkaistuu puhumaan, kun lopettaa vahvan esittämisen, toivoisi saavaansa tukea.


Oma heikkous on armottomuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus siitä riitänkö minä. Sen taustalla on monta huonoa kokemusta, paljon satuttavia sanoja ja tekoja menneisyydessä. Vaikka tiedän, että minä riitän, kaipaan vahvistusta. Ja siitä olen kiitollinen, että mulla on valmentaja, joka osaa sanoa aina oikeat sanat, osaa kannustaa, osaa tukea, osaa antaa palautteen ja kohtelee kuin oikeaa urheilijaa, jotta saan toteuttaa unelmaani. Kiitollinen olen myös niistä muutamista tosi läheisistä ihmisistä, jotka pyyteettömästi tukee ja kannustaa, kuuntelee ja kysyy. Ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta sanasta, tutuilta tai tuntemattomilta. Mutta yhtälailla olen kiitollinen jokaisesta keskustelusta, jossa minä ja vastapuoli ollaan eri mieltä, mutta keskustellaan asiallisesti.

Terapeuttini ja ajatusten herättäjä: pitkät treenilenkit luonnossa 🍁🧡

Kaiken tämän keskellä, useimmiten treenatessa itsekseni, olen miettinyt näiden omien heikkouksien kehittämistä. Siis muiden kun urheiluun, tekniikkaan tai treeniin liittyvää kehitystä. Sitä kuinka voisin oppia kehumaan itseäni, olemaan se joka saa epävarmuudet omasta päästä pois. Ja olen miettinyt sitä kuinka tärkeää itselle on saada palautetta ja tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja kuinka tärkeää on osata sanoa välillä myös ”mä tykkään musta”. Ja kuinka hyvältä tuntuu kun oppii sanomaan niin. Koska vaikka muiden sanat voi satuttaa tai kannustaa, itse olen omasta onnestani vastuussa.

Enkä voi antaa muiden kommenttien estää mua tekemästä niitä asioita mitä omassa elämässäni haluan. Ja aion jatkaa elämää olemalla herkkä, avoin ja elämällä tunteella. Mutta mitä voin tehdä, on kannustaa muita ja saada siitä itselleni hyvän mielen. Ja opetella joka päivä olemaan välittämättä mitä muut ajattelee. Eteenpäin on menty, kun aloitin tämän blogin, ehkä neljä ensimmäistä blogia julkaisin vain veljelleni. Jolta tiesin saavani aidon ja rehellisen palautteen, ystävällisesti. Enää ei kirjoiteta piilossa 🙂

Kuva: Hanna Molari / Ainoa Media

Haluan kannustaa jokaista kokeilemaan kuinka hyvä mieli tulee itselle kun iloitsee toisen onnistumisesta. Ja kuinka hyvä mieli tulee siitä kun alkaa tehdä itse niitä asioita mitä haluaa, kun saakin sitten samalla lailla itse takaisin iloa juuri sinun onnistumisesta ympärillä olevista ihmisistä. Laitetaan hyvä kiertämään. Itse aion ainakin jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Sen puolesta, että ihmiset olisivat hyviä ihmisiä toisilleen. Että ne jotka tarvitsee apua, saisivat sitä, että ei tarvitse purkaa sitä vääriin kanaviin ja ihmisiin. Muutetaan yhdessä keskustelukulttuuria, mikä on tällä hetkellä turhan mustavalkoista ja aggressivista. Ainakin SoMessa.

Muista kysyä mitä sulle kuuluu mahdollisimman monelta. Muista kannustaa, aikuiset tarvitsee sitä ihan yhtälailla kuin lapset ❤️

Elämäni (treeni)kesä

”Kesä, eikä mitään tekemistä” laulaa Maija Vilkkumaa. Ei sopinut meikäläisen kesään ihan kovin hyvin. Vaikka ei ollutkaan mitään tapahtumia tai matkoja koronan takia, kesä oli ihan huikea. Tekemistä riitti rullilla, juoksukentillä, salilla, poluilla ja vähän biitsikentälläkin.

Positiivinen yllätys kesässä itselle oli kuinka hyvin kroppa on kestänyt treeniä määrällisesti. Ja kuinka hyvin pää on sen kestänyt, ainoa paikka missä on ahdistanut on biitsikenttä. Koska tietenkin oletan, että peli kulkee kerran viikossa treenillä yhtä hyvin kuin esim. kesällä 2017 kun treenasi lajia melkein päivittäin.

Hiihtokaverina Maija, hieno tyyppi ja mahtava valmentaja. Kesän elämääni tuoma uusi ihminen. 📸 Simo-Viljami

Aika monta kertaa kesän aikana on vastannut kysymykseen ”mistä motivaatio kun ei voi tietää mitä kisoja on talvella?”. Vastaus on intohimosta tekemiseen, tekemisestä nauttimisesta. Siitä, että oma kehitys motivoi, kyllä sitä joskus pääsee sitten ulosmittaamaan johonkin kisaan. Omasta kunnosta ja terveydestä sekä hyvinvoinnista huolehtiminen ei mene koskaan hukkaan. Eikä se määränpää vaan se matka. Se tämä hetki, eihän meillä oikeestaan mitään muuta ole. ”Jos tää ois mun viimeinen päivä, parasta mitä mä sain aikaan…” Miten sulla lause jatkuisi?

Valehtelisin jos väittäisin, ettei ollut vaikeita hetkiä. Treeneissä ja muussa elämässä. Mutta aika vähän niitä oli. Taisivat kaikki vaikeat treeni hetket liittyä siihen vaikeimpaan tavoitteeseen, vapaan oppimiseen. Välillä sauvat oli Siikajärventien pusikossa, välillä kiroilin päässäni koko lenkin, mutta joka kerta aina jäi joku oppi päähän. Kyllä se siitä vielä. Ja jos kaikki olis helppoa, eihän tämä homma olis yhtään niin kivaa. Kun menee laidasta laitaan, tuntee elävänsä. Kyllähän se joka kerta jännittää mennä testikisaan vaativaan maastoon, ottaa vastaan alamäet ja nauttia sitten nousuista kunnolla, paljon tasaista ei matkalla olekaan. Elämä pienoiskoossa. Mutta pitää vaan uskaltaa laittaa itsensä ja sydän peliin, kisassa sekä elämässä.

”Sen kuuluukin tuntua siltä että veri vyöryy suonissa. Sen kuuluu paiskata laitaa vasten ja riepoa hermoja. Ja kirkkaana hetkenä huipulla, just ennen vapaapudotusta, tiedät olevasi elossa. Vuoristoradassa”* Sellaista se treeni välillä on, kuten koko elämä. Ja se tekee kaikesta mielenkiintoista, jos vaan uskaltaa ottaa vastaan ja näyttää kaikki tunteet. Jos vaan osaa käsitellä ne ja kääntää voitoksi jollain lailla.

Tällä asenteella syksyä kohti. 📸 Marko Vaahtera

Jokaisessa päivässä on kuitenkin (ainakin mun kesässä ollut) enemmän hyviä kuin huonoja hetkiä. Mutta parasta, että on ollut ylipäänsä niitä hetkiä. Niitä joista osaa nauttia ja joissa osaa elää. Joissa osaa tuntea. Ja löytää itselleen merkitystä. Kesästä on tehnyt huikean myös ihmiset ympärillä. Uusia ihmisiä ja vanhoja tuttuja, mutta kaikki sellaisia joista saa voimaa ja energiaa. Joiden kanssa tuntea ja joille kertoa omia ajatuksiaan. Joilta saa tukea tässä treenihommassa ja muun elämän vuoristoradassa, elämäni hetkissä.

Se oma kesän kirkas hetki huipulla (vapaapudotusta odotellessa 😉 ) Oli viime lauantaina kesäjuhlissa. Siinä kun vastaanotti Electrofitin Vuoden Urheilija -palkinnon, olin kyllä koko elämäni huipulla. Siihen liittyi niin paljon muutakin tunnetta kuin tunnustus siitä, että on tehnyt kovaa työtä ja suhtautunut treeniin kuten ammattilainen vaikka amatööri onkin. Ja vielä hienommaksi sen tekee, että oma valmentaja antaa palkinnon just mulle, sellaisesta porukasta kuin Electrofit, niin paljon hienoja tyyppejä. Mutta toisaalta, onhan mulla ne kaksi olympiapronssia ✨ Ja mulla on mun unelma, joka kasvaa ja jota saan elää.

Kesällä riitti siis tekemistä. Ja se tuotti tulosta. Voimaa tuli lisää, pitkiä treenejä jaksaa paremmin kuin aiemmin. Tonnin juoksuvedoissa vauhti kasvaa ja onnistuinpa tekemään nousujohteisen treenin niissä vedoissa, elämäni ekaa kertaa 😁. Hiihto, etenkin tasatyöntö meni teknisesti tosi paljon eteenpäin, hiihtäessä vauhti PK sykkeillä kasvaa. Ainoa miinus oli se, että 3km Paloheinän testijuoksun aika ei parantunut mun mielestä riittävästi. Syksy tuo siihen muutoksen. Sitten vedetään vähän vielä kovempaa.

Ja mikäs siinä on kehittyessä, kun luottaa yhä prosessiin. Kun luottaa valmentajaan ja tekee mitä ohjelmassa lukee. Ja kun rakastaa sitä mitä tekee 💙 voi ottaa tiukan etukenon ja lähteä kohti syksyn treenejä. Paljon hyviä hetkiä on luvassa.

Elämäni kesä toi myös muuton Espooseen uuteen kotiin ja paljon hyviä juttuja työrintamalla. Sen verran paljon muutoksia tapahtunut menneiden vuosien aikana, että nyt saisi hetki olla rauhallista. Hetki vain tätä nykyistä elämää, jossa olo on tyyni ja tasapainoinen. Sellainen, että siellä vuoristoradassa pysyy kyydissä vaikka vähän välillä vauhti huimaisi päätä.

Ajattele sun elämää, mikä fiilis sulla on? 📸 Hanna Molari /Ainoa Media

Just sulle haluan sanoa, että pysähdy itsekin välillä miettimään mitä pienet hetket tarjoaa. Miten paljon enemmän kaikesta nauttii, kun ei vaan odota jotain isoa ja sitä ”sitten kun”. Kun nauttii matkasta kohti sitä omaa tavoitetta. Silloin löytää tasapainon helpommin itsensä kanssa tässä maailmassa kun mikään ei ole varmaa.

Parasta syksyä kaikille! 🍃🍁

* Elviira & Rake : Vuoristorata

Tyytyväisyys ja epävarmuus. Kehitys ja pelot. Tunneskaalan koko kirjo.

”Hei rakas kerro mulle, mikä on tää tunne, kun riitä linnunratakaan.. ”

Kuinka monta kertaa pitää olla joku tunne, jotta siitä voi tulla tapa? Itselleni kysyn. Se kun viime viikonlopun testikisan jälkeen oli vain tyytyväinen omaan suoritukseensa, eikä heti kaivanut jotain mitä olis voinut tehdä vielä paremmin. Se tuntuu hyvältä ja lempeältä. Eikä siltä, että siihen silti loppuu kehitys, koska sitä kuitenkin haluaa aina lisää. Siitä olotilasta haluan tavan. Koska olis ollut varmaan aihetta aiemminkin olla vaan tyytyväinen eikä aina ruoskia itseään. Ja se tuntuu vieläkin hyvältä, se suhtautuminen omaan suoritukseen. Kun ei riitä linnunratakaan.

Rullahiihto
Ilme, kun käyt onnistunutta testikisaa läpi valmentajan kanssa. Tällainen sen pitää olla. 📸 Marko Vaahtera

Uskoisin, että niin hiihto, muu urheilu ja kuin elämä yleensä olis vielä kivempaa kun saisi tuon tilan päälle useammin. Koska aina ei ole syytä kategorisesti vaan kaivaa jotain parannettavaa just siihen hetkeen. Eri asia on kun katsoo tulevaisuuteen. Siellä näkyy kehittynyt ja entistä parempi Sanna.

Ja toinen asia mikä aiheutti suurta tyytyväisyyden tunnetta testikisan kellotetun ajan lisäksi, oli varmuus. Se itseluottamus suksilla, että ei pelkää ja jännitä alamäkeä rullilla, vaan fiilis, että mä osaan tän, mä hallitsen mitä teen. Mistä löytäisi koko elämään sen itseluottamuksen? Että vaikka joskus (usein) on kaatunut, saanut siipeensä tai joskus joku on epäillyt mun kykyjä, tai kritisoinut valintojani, se ei ole koko totuus. Mistä se pelko ja epävarmuus aina tulee kiusaamaan? Joka johtaa siihen, että ruoskii itseään kun en taaskaan riittänyt.

Vuokatin leirillä nousumetrejä keräämässä.

Vastaus yllä olevaan on tietenkin osin yksinkertainen. Enemmän negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia. Sitä kun on laskenut tietyt mäet alas 27 kertaa kaatumatta, alkaa uskaltaa koko ajan enemmän. Mutta mitä jos on ottanut osumaa sydämeen, päähän, sieluun ja ajatuksiin useammin kuin saanut hyviä kokemuksia ja palautetta? Kuinka siitä pääsee siihen tilaan että itseluottamus voittaa epävarmuuden? Eikä rakenna muureja pala kerrallaan. Edelleen, jokainen teksti tänne jännittää, koitan huudella jonkun muurin suojasta niistä mulle tärkeistä asioista. Koska haluan.

Siinä on tavoitetta varmaan aika monelle. Että osataan antaa ymmärrystä ja positiivista palautetta läheisille. Ei pantata kauniita sanoja ja tekoja. Kehutaan toisiamme ja haastetaan oikealla tavalla. Pantataan mieluummin sitä oman saamattomuuden, kateellisuuden ja ahdistuksen purkamista toisten kritisoimiseen. Ollaan rehellisiä, mutta ystävällisiä. Ollaan ihmisiä.

Kesää on kulunut. Treeni kulkee ja on kivaa. Kehitys motivoi tekemään vielä vähän paremmin. Ja tavoitteiden suhteen ollaan varmaan aikalailla aikataulussa. Fiiliksestä päätellen on onnistuttu treenaamaan just oikein ja treenileiri kesäkuussa Vuokatissa oli onnistunut. Elämäni kesä treenin suhteen käynnissä. Taputan itseäni selkään ja kehun itseäni. Miten sun kesä? Muistathan nauttia ja tehdä mikä tuo iloa elämään? Ja olla kiva muille, ehkä oltais kaikki ansaittu loppuvuoteen 2020 kaikkea muuta kuin negatiivisuutta.

📸 Marko Vaahtera

Ja mitä tulee epävarmuuksiin, pelkoihin ja kaatumisiin. Vaikka pelottaa, aion elää. Sydän auki. Koska ”kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää” Ja koska se tunneskaalan koko kirjo on elämä. Ja elämä on ❤️

Love & peace

Kerro, kerro kuvastin.

Kai se on samalla sekä siunaus, että kirous, kun pahin vastustaja katsoo peilistä. Samalla se on pahin kriitikko joka sieltä katsoo. Toisaalta se piiskaa tekemään kaiken parhaalla mahdollisella tavalla, mutta kun sille ei niin kovin usein mikään riitä. Miten oppia olemaan lempeä ja armollinen itselleen? Toisaalta tänä keväänä se sama peilikuva on osannut sanoa kivojakin juttuja. Kehunut, pyytänyt olemaan tyytyväinen omaan tekemiseen. Ihmeiden aika ei siis ole ohi.

Keskittyminen ja fokus 100%

Välillä mieleen hiipii erilaisia pelkotiloja. Ne voi liittyä mihin vaan, mutta useimmiten treeniin. Olenko tehnyt riittävän paljon ja riittävän hyvin? Vai liian paljon? Miksi kaikki tuntuu kevyeltä, enkö tee äärirajoilla? Kehitynkö? Välillä tekis mieli lyödä avokämmennellä poskelle sitä peilikuvaa ja sanoa että voisko olla niin, että oot vaan niin hyvässä kunnossa, että jaksat. Ja silti kehityt. Koska vaikka sanon sen ääneen, en tiedä uskonko. Ja vaikka sen sanoo joku ulkopuolinenkin.

Ehkä tässä on yksi syy miksi tykkään testeistä ja selkeistä tavoitteista. Jos ei usko itseään, omaa tunnettaan ja valmentajaa niin testituoksia on pakko uskoa. Mutta tiedättekö sen tunteen, kun testijuoksua jännittää samalla tavalla kuin jotain kisaa? Koska se sun pahin vastustaja on koko ajan siinä iholla juoksemassa.

Miksi on niin vaikea ottaa vastaan kehuja ja uskoa itseensä? tai kyllä mä uskon, mutta vähättelen saavutuksia liikaa. Samaa on tapahtunut työelämässä ja monessa muussa asiassa. Kuinka yksi tai kaksi negatiivista kommenttia tai ihmistä voi himmentää 10 hyvää?

Muutamia vuosia sitten kirjoitin Facebookiin päivityksen ” Jos joku puhuisi sinulle niinkuin puhut itsellesi, olisitko sen henkilön ystävä. Mä en olis. Ja nyt alan puhua itselleni nätimmin”. Joka vuosi jaan sen muiston ja muistutan itseäni tästä samasta aiheesta. Mutta joka vuosi on ehtinyt aina jollain rintamalla saada turpaan ja kyseenalaistaa itsensä ja alkanut puhua taas liian vaativasti itselleen. Vaikka siihen samaan vuoteen olisi mahtunut onnistumisia, iloa, kehuja muilta.

Haastan kaikki puhumaan itselle, mutta myös toisillemme kivasti. Positiivisilla sanoilla on uskomaton voima. Ei aina tarvitse kyseenalaistaa toisten valintoja vain sen takia, että ne tekee asioita eritavalla. Siinä kohtaa suosittelen jokaista ensin katsomaan peiliin ja miettimään miksi haluaa kritisoida sen lähellä olevan ihmisen tekemisiä.

Ehkä tämä asioiden tiedostaminen ja halu kehittyä lempeämmäksi, on alku sille että osaa nauttia saavutuksista pidempään. Että se peilikuva välillä yllättää positiivisesti. Että osaa olla armollinen itselleen, antaa aikaa oppia asioita. Antaa luvan tehdä virheitä, olla väsynyt, olla avuton ja tarvita apua. Kukaan meistä ei ole niin vahva yksin kuin antaa ymmärtää. On sen peilikuvan kanssa myös itketty monet itkut viimeisen kahden kuukauden aika (#fuckingkorona). Ja se peilikuva ei vaatinutkaan olemaan sillä hetkellä vahva, se käski antaa kaiken pahan olon tulla pihalle.

Ehkä tässä on alkanut matka kohti armollisempaa ja lempeämpää suhtautumista itseeni. Vaikka en usko, että se muuttuu ikinä että se pahin vastustaja on peilissä ja pään sisällä. Tasapainoilua tämä kaikki on. Mutta, että kaikkien vaaka pysyisi tasapainossa, sanon uudestaan: Kannustetaan toisiamme, mietitään kolme kertaa ennenkuin sanotaan pahasti. Joskus se pienikin paha sana voi avata just arpeutuneen syvän haavan.

Ja just nyt oma vaaka on kallellaan paljon sinne hyvään suuntaan.
Kevään treenit on kulkenut hyvin. Voimatasot kasvaa, ennätyksiä on tullut. Juokseminen on joka kerta vähän helpompaa. Että armas peilikuvani, älä piiskaa just nyt. Ota happea, syö vaikka kesän eka jäätelö ulkona, nauti kevyemmästä viikosta ja juhli mun kanssa seuraavan testin jälkeen kuinka hyvin se meni.

Ja tiedättekö. Jos ei jännittäisi, jos ei olisi mitään väliä miten treenit tai kisat menee, niin olisko koko tää touhu edes tärkeää itselle. Tärkeät asiat yleensä menee tunteisiin hiukan herkemmin kuin merkityksettömät asiat.

”Have the courage to be imperfect”
peace and love,
Sanna

Ps. Kerro mulle miten oot oppinut olemaan armollisempi itsellesi? Mitä keinoja sulla on tsempata ja kehua itseäsi? Mä lähden ostamaan uudet urheilutrikoot, jotka lupasin itselleni kun teen uuden ennätyksen penkissä 💪🏼

Kelissä kuin kelissä treenaamassa. Ehkä tulee tehtyä tarpeeksi.

Oman elämän tavoitteellisuus, missio, visio, arvot ja strategia.

Missio: Kehittää itseään, pysyä terveenä ja voida hyvin läpi elämän. Tuottaa itselle ja muille hyvää mieltä. Elää nyt ja tässä. Visio: Toteuttaa omaa unelmaa, menestyä valituissa kisoissa ja kehittyä koko ajan. Olla hyvä kestävyysurheilija. Arvot: Hyvinvointi, rohkeus, intohimoinen suhtautuminen elämään, itseni ja muiden kunnioittaminen, inspiroiminen, lempeys, herkkyys, sitoutuminen, periksiantamattomuus, auttaminen, sopiva kiltteys ja ystävällisyys. Strategia: Luota prosessiin (ja valmentajaan). Treenaa hyvin, nuku hyvin, syö hyvin. Haasta ja kuuntele. Tavoitteet: Paranna kuntoa ja tekniikkaa, nosta oma paino penkistä, vedä maasta 100kg, vedä 15 leukaa, opi hiihtämään vapaata teknisesti hyvin, 5000m juoksu EM-kisoissa, Hiihdon Masters MM -kisat, kehity ja opi kuuntelemaan kroppaa, pysy terveenä.

Ihailtavan kurinalainen. Sekopää. Hullu hiihtäjä. Sitkeä ja sisukas. Miksi? Mistä innostus? Kuinka jaksat? Yleisimmin kuultuja määritelmiä ja kysymyksiä. Pikkuhiljaa niihin osaa suhtautua oikein, eikä samantien siirtyä puolustusmoodiin ja selittelemään. Siksi haluan myös jakaa tavoitteitani, väliaikatietoja missä mennään ja mikä on haastavinta. Ja edelleen haastaa ihan jokaisen miettimään onko kaikki elämässä hyvin ja ootko onnellinen? Miten sun oman elämän strategian kanssa menee?

Se olennaisin, kuinka jaksan? Erittäin hyvin, koska tää homma antaa niin paljon henkisesti ja myös fyysisesti. Olen paljon mieluummin hapoilla raskaan treeniviikon päätteeksi kuin kovasta työviikosta, jossa mitkään tunnit ja tekeminen ei koskaan riitä, eikä ehdi pitää huolta itsestään. Eikä palautumiseen riitä yksi maanantai, tai edes kokonainen lomaviikko. Kun sen lomaviikon jälkeen ahdistaa, eikä ole intoa jatkaa. Toisin kuin nyt, lepopäivän jälkeen halua vetää vielä kovempaa. Ja miksi se muka on niin outoa, että omassa elämässä elää ja toimii niin että asettaa tavoitteet, pyrkii niihin ja pääsee niihin. Ja iloitsee siitä. Kun työelämässä vedetään kohti kvartaalitavoitteita ja sitten kohti seuraavia, eikä edes huomata miettiä miksi tai oliko se järkevää. Nauttimatta matkasta yhtään. Muistamatta mitä tuli tehtyä, paitsi että oli kiire.

Mitä kohti tässä sitten treenataan ja miksi, kun ei voi tietää mihin tämä maailma muuttuu. Jos jotain kisaa ei ole, niin aina tulee joku uusi. Joskus. Ja tällä urheilupolulla ollaan elämänmittaisella matkalla. Eikä olla hakemassa mitään pikavoittoja. Tämä määrittää tällä hetkellä paljon sitä kuka olen, mutta kun katsoo tarkkaan ihmisestä voi nähdä paljon muutakin, meissä on monta ikkunaa kun uskaltaa vaan katsoa. Itsestäni löytyy kuitenkin edelleen se nainen, joka tekee töitä, joka urheilee, joka on ystävä, joka valmentaa junioreita, joka on tärkeä aikuinen monelle lapselle. Joka haaveilee ja unelmoi, joka on romanttinen ja vähän hupsu. Vaikka urheilu määrittelee paljon, omat arvot on mukana kaikessa tekemisessä.

Paljonko on nyt tehty? Paljon. Viimeisen 12 kk aikana 632 tuntia, 4795 km, 69 034 nousumetriä.
Miksi? Koska se on parasta mitä tiedän juuri nyt. Kun elämässä kaikki muu on epävarmaa, treeniohjelman noudattaminen, paljon treenaaminen ja sen mukaan muun elämän rytmittäminen tuo elämään turvallisuutta ja tulevaisuuteen katsomista. Yli tämän uuden normaalin ja poikkeustilan. Ja koska oma kehittyminen (kunto ja tekniikka), uuden oppiminen ja omien rajojen kokeilu motivoi. Ja koska vielä on niin paljon opittavaa.

Toistoja, toistoja, toistoja. Kyllä se jarruttaminenkin siitä lähtee sujumaan 🙂

Tällä hetkellä vaikemmalta tuntunut tavoite, oppia hiihtämään vapaata teknisesti hyvin, tuntuu hiukan helpommalta. Ei helpolta, mutta ei tuskaisen vaikealta enää. Kiitos kärsivällisen, mutta vaativan valmentajan ja hyvän treenin vapaan rullilla. Meno ei ole yhtään epätoivoista, vaan sellaista, että koutsi totesi että ”Seuraavissa arvokisoissa hiihdetään molemmilla tyyleillä joku matka”. Aikaa on, seuraavat arvokisat on hiihdon osalta tammikuussa 2022. (siellä muuten olis mitali tavoitteena) Eihän se helppoa ole 41 vuotiaana alkaa opettelemaan uutta, mutta ei se myöskään mikään este ole oppia uutta. Tai motivoitua haasteista ja tavoitteista, vaikka vielä 61 vuotiaanakin. Osasyy miksi tämä tavoite on tuntunut vaikeimmalta on se, että se on laadullinen. Ei matka, aika tai kilomäärä. Kuika ihmiselle, jossa on hiukan perfektionistin vikaa riittää mikään? Mutta pitää uskoa sitten kun valmentaja sanoo että nyt menee hyvin. Kaiken voi oppia, myös nuoruusvuosien jälkeen.

Voimapuolen tavoitteet on niitä mistä olen hyvin innoissani. Tai no, kaikista tavoitteista oon innoissani. Syksyllä on tarkoitus nostaa penkistä siis oma paino (naisen painoa ei saa kysyä, mutta säästän teidät piinalta ja paljastan; 61 kg) ja vetää maasta 100 kg. Ja leukojakin pitäis saada menemään puhtaasti 15 kpl. Missä mennään nyt? Omasta painosta penkissä uupuu 11 kg (ja tämän tavoitteen takia en aio pudottaa omaa painoa). Ja maastavedon satasesta 15kg. Leukoja vedän hyvänä päivänä 5. Eikä tämä tavoitteellinen treenaaminen olis yhtään niin kiehtovaa ja koukuttavaa, jos tavoitteet olis helppoja. Niinkuin mikä vaan asia elämässä, jos kaikki tulee helpolla, ei osaa niin paljon nauttia pienistä asioista. Tai jos vaan päämärättömästi ajautuu asioihin. Ja miettii jälkikäteen nautinko myös matkasta. Tässä kai vastaus kurinalaisuuteen. Kun haluaa kehittyä, sitä jotenkin automaattisesti tekee asioita mahdollisimman hyvin kohti tavoitteita. Ja saattaahan se hiukan olla luonnekysymyskin. Varsinkin sitkeä ja sisukas 🙂

Miten sitten ne Yleisurheilukisat. Kuulantyöntöä ei vielä ole päässyt kokeilemaan, mutta juoksu kulkee. Ja 5000m testijuoksu on juostu. Lähtötaso on 22 min 40 sek ja se pitäisi puristaa heinäkuuhun 2021 mennessä alle 20 minuutin. Sanoisin että se on jopa vaikeampi tavoite kuin vapaan hiihdon oppiminen. Vaikka eihän se ole kuin vaan juosta paljon ohjeiden mukaan. Ja muistaa levätä välillä, että kunto kasvaa. Testattiin se 800m myös, mutta se vasta kamalan ihanaa (ja hidasta; 3:04) olikin ja tavoitematkaksi valikoitui pidempi juoksu.

Miksi ihminen pitäisi määrittää sen perusteella mitä tekee työkseen? Onko se koko meidän elämä? Kertooko se kaiken meidän intohimoista, kiinnostuksen kohteista, arvoista ja sielunelämästä? Vai kertooko se enemmän meistä miten me kohdellaan itseämme, toisiamme ja ympäristöä? Tai tehdäänkö me niitä asioita mitä rakastetaan? Vai että me ei uskalleta sanoa itsestämme muuta, kun se kaikki muu on hukassa ja hautautunut työminän alle? Tätä ajatusta vastaan aloin kapinoida jo ennen isoja elämänmuutoksia ja nyt kapinoin vielä enemmän. Ei elämä ole mikään yhden tärkeän asian juttu vaan monen asian summa. Valitse vaan omat tärkeimmät tavoitteet ja taistelut.

Alan itse ymmärtää miksi en ikinä osannut vastata kysymykseen missä haluat olla kahden, kolmen tai viiden vuoden päästä työelämässä. Olin jossain mihin itse en ollut pyrkinyt, vaan olin ajautunut. Tietämättä taistelin vastaan sitä elämää mitä olisi ollut tarjolla. Ja nyt on helppo katsoa vuoteen 2023 ja tietää mitä haluaa. Kun uskaltaa katsoa niistä omista ikkuinoista sisään ja tutustua itseensä, on helpompi miettiä mitä haluaa tulevaisuudessa. Ja se näyttää nyt aika kirkkaalta. Koska nyt uskallan ja osaan ajatella, että en tarvitse muiden lupaa elääkseni omaan elämääni. Ja itseni näköistä elämää.

Love & peace,
Sanna

Minä työmoodissa.

Keskenjääneitä tarinoita, musiikin vaikutuksia, uusia unelmia ja vähän treeniäkin.

Alunperin oli ihan eri aihe mielessä tekstille. No, ne faktat, numerot ja tavoitteet saa odottaa hetken.

”Arpa kohtalon on aina arvaamaton, kaikki huomenna voi olla toisin. Polku edessäni aina on tuntematon, sinne vie minne määrätty lie / Arpa kohtalon on aina oikullinen, siihen liiaksi luottaa mä taisin. Senkö vuoksi en saa olla onnellinen. Aina polku vai tuntematon”

Siitä ne isommat kelat taas päässä lähti lenkillä liikkeelle, kun Spotify arpoi soimaan Kohtalon Tangon kesken kolmen tunnin polkujuoksun. Kohtaloa tai ei, tämä aihe on ollut mielessä pitkään. Ja nyt jäin miettimään miten omat valinnat on aina kuitenkin suurempaa kuin kohtalon oikut tai sattumat. Mutta niistä kaikista muodostuu asia nimeltä elämä. Ja eihän niin isoa laivaa voi jättää itse ohjaamatta. Eihän? Jos joku asia on jäänyt kesken, ei kohtalo sano että sitä ei voi jatkaa. Yleensä. Vaikka omaan ranteeseen on tatuoitu kohtalo, uskon että omilla valinnoilla siihen miten suhtautuu asioihin, on ratkaisevin rooli elämässä. Tässä ajatusmaailmassa on tapahtunut iso kehitys viimeisten vuosien aikana. Kun on uskaltanut rohkeasti kuunnella itseään, uida vastavirtaan ja tehdä valintoja.

Ja miten tämä kaikki liittyy treenaamiseen. Ei varmaan kaikkien treenaamiseen liitykään, mutta omaan kyllä. Ja elämään isommin. Kaikkia asioita ei voi itse valita, elämä heittää tielle asioita, joita ei haluaisi. Mutta sen voi valita miten asioihin suhtautuu ja miten niitä käsittelee ja miten niiden käsittelyn jälkeen löytää tiensä uudelle polulle (ihanalle tuntemattomalle, joka tarjoaa jotain uutta ja hienoa).

Alunperin mulla oli ihan muita suunnitelmia elämälle. Mutta vaikka syvällä on käyty, tai ehkä juuri siksi, nautin nykyisestä elämästä enemmän kuin osasin arvata. Tavoitteellinen treeni, oma kehittyminen, uudet lajit, uuden oppiminen, itsensä löytäminen. Ei niitä varsinaisesti kohtalo tuonut eteeni tarjottimella. Se vaati valintoja, vaikeiden hetkien voittamista ja uusien unelmien rakentamista. Niistä palikoista, mitä oli käytössä. Ja tuli muuten aika hiton hieno talo sitten kuitenkin niistä palikoista. Ei ihan heti yksi koronakaan heiluta perustuksia. Vaikka siinä talossa nimeltä elämä, en sitten koskaan saanut olla äiti. Tai voinut näyttää keskisormea tilastoille, että mun avioliitto kestää. Tai olla kokematta työuupumusta ja (diagnosoimatonta) masennusta. Mutta ne kaikki on opettaneet vahvuutta ja herkkyyttä. Hetkessä elämistä ja itsensä kuuntelua (Kiitos EVE avusta ❤️).

Oli arpa kohtalon oikullinen tai ei, se on hienoa että kaikki voi huomenna olla toisin. Jos asiaa ajattelee positiivisesti, huomenna kaikki voi olla paremmin. Toki tummaan tangoon suru ja tummat sävyt sopii. Mutta jos antaa kohtalon tuoda asioita eteen ja tyytyy kohtaloonsa, ei varmasti elämä tarjoa parastaan. Mutta kun valitsee sitten minkä asenteen ottaa ja mihin suuntaan polkua lähtee kulkemaan, voi löytää jotain hienoa. Kuten ihan aidosti ja konkreettisesti, ei vain vertauskuvallisesti sunnuntain lenkillä Haltialan Aarniometsän polut kun uskalsin lähteä ja kääntyä monta kertaa eri suuntaan kuin yleensä. Ja vaikka on monta asiaa mitä itse toivoisin nytkin olevan toisin, voin sanoa olevani tyytyväinen ja onnellinen. Menossa kohti sitä huomista, missä kaikki on vielä paremmin. Kirjoittamassa keskeneräisiä tarinoita loppuun ja monta tyhjää paperia edessä odottamassa uusia tarinoita.

”Sydän ei anna nukkua, jos tarinaa ensin loppuun kuule en” . Soi sitten vähän myöhemmin lenkin aikana. Keskeneräisiä tarinoita ja juttuja on varmaan kaikilla paljon. Mutta jos sydän sanoo jotain, sitä on syytä kuunnella ja kirjoittaa tarinat loppuun. Ja sitten vielä tuli Apulannan pojat sanomaan, että ”Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan”. Mutta minäpä uskon. Ainakin siihen kuinka ne herättää ajattelemaan isommin omaa elämää. Ja kuuntelinpa myös välillä ihan vaan keväistä luontoa. Sitä voin suositella kaikille. Melko voimaannuttavaa näin keväisin tarkkailla ja kuunnella itsensä lisäksi luontoa.

Ja mitä muuta sitten oli konkreettisemmin ajatuksissa kuin ajatukset kohtalosta ja valinnoista.
Kun juoksu on tuntunut nyt viimeiset pari viikkoa tosi kivalta ja hyvältä, niin poluilla kuin radalla, mietin että pitäisikö yksi monista loppuunkirjoittamattomista tarinoista kirjoittaa tai tarkemmin juosta loppuun? Kun sitä Tukholman maratonia on edelleen vuodesta 2004 asti ollut viimeinen 10km juoksematta. Kun silloin ei kroppa kestänyt, mutta nyt se kestäisi. Eikä mun kohtalo ole olla ikuisesti se, jolla jäi maraton kesken kun selkä ei kestänyt. Ja kokeilemaan piti lähteä, vaikka monta asiantuntijaa oli sitä mieltä että huonosti käy. Onneksi ikä ja elämä opettaa. Nyt uskon fiksumpiani. Ja treenaan paremmin ja enemmän kuin koskaan. Että sitten kun on päästy tavoitteisiin Marcialongassa tammikuussa 2021, Tampereella EM kisoissa heinäkuussa 2021 ja Hiihdon Masters MM kisoissa tammi-helmikuun vaihteessa 2022 Ranskassa, niin lähdetäänkö juoksemaan Tukholmaan kesäkuussa 2022? Tai vaikka vasta 2023?

Ihminen ei ole koskaan liian vanha unelmoimaan uutta tai kokeilemaan jotain uutta. Tai toteuttamaan vanhoja unelmiaan, kuten unelmaa hiihtokilpailijan urasta tai maratonin juoksemisesta. Eikä ihminen ole koskaan kohtalonsa vanki. Pari erilaista valintaa vaikeissa hetkissä voi viedä jonnekin ihan mahtavaan paikkaan.

Haluan vaan sanoa, että uskalla unelmoida. Kuuntele sydäntä.
Uskalla unelmoida isostikin ja mennä kohti unelmia. Koska jos ei koskaan tee mitään, kun pelottaa mitä muut ajattelee tai ei usko itseensä, ei kyllä mitään uutta opikaan, ei itsestään, ei elämästä. Ota se sun elämä omiin käsiin. Äitini kysyi juuri puhelimessa kaduttaako kun en mennyt yhteen työpaikkaan. Ei kaduta, se olisi palauttanut vanhaan elämään missä eletään sen mukaan kuin jotenkin kuuluu. 8-16(18) töissä toimistossa ja sitä rataa. Sille polulle ei ainakaan nyt näy paluuta, oma polku ei aina mene helpointa reittiä, mutta palkitsevaa ja motivoivaa reittiä kyllä.

Tässä Korona-aikana kiitän itseäni kestävyysurheilupolun valitsemisesta. On paljon helpompi käsitellä tilannetta kun saa kuitenkin joka päivä liikkua luonnossa, treenata kovaa ja tuntea sekä nähdä oma kehitys. Olen äärimmäisen iloinen että saan liikkua ja treenata. Vaikka positiivisuus on hyvästä, on luonnollista että vaikeita hetkiä tulee. Ja tuleehan niitä aika usein, mutta vaikkei olisi koronaa, ajattelen että kaikkien tunteiden pitää antaa tulla. Ne kertoo meille aina jotain ja jokainen tunne on aito ja oikea. Ja edelleen, sillä miten ne käsittelee ja miten niistä hetkistä tulee ulos, on suuri merkitys.

Miten sitten ne uudet unelmat? Nyt ne on ehkä enemmän konkreettisia tavoitteita kuin unelmia. Unelmoin toki joka päivä halaamisesta, läheisyydestä, ystävien näkemisestä saunasta ja salitreenistä. Elämästä ilman koronaa. Tavoitteita: voimaa paljon, 5000m juoksu alle 20 min, Marcialonga alusta loppuun tasurilla, pysyä terveenä treenikausi ja kisakausi, oppia hiihtämään vapaalla. Onhan siinä isoa tavoitetta kerrakseen. Tiedän mitä teen tulevat vuodet 🙂 Ja se on ihanaa. Ja se, että kun luulee ettei into ja motivaatio voi enää kasvaa, ne vaan molemmat kasvaa. En olisi sitäkään uskonut, että parhaita paikkoja Helsingissä on keväällä (ja tulevana kesänä) Eläintarhan kentän juoksurata. Että se on parempi kuin Hietsun biitsikentät tai terassit. Valitsin erilaisen polun.

Kohtalo, sattuma, omat valinnat, olosuhteet, asenne?
Mitä ajatuksia?

Love and peace,
Sanna

#fuckkorona Uusi kausi tulee ja siitä tulee hyvä.

Virallisesti se kai alkaa ensi viikolla. Uusi kausi.


Tämä viikko treenaillaan vielä kevyesti ja rennosti , ylimenokausi tai jotain. Ja sitten katse kohti tulevaa talvea ja sitä seuraavaa kesää. Ylimenokausi, vaikka tulevana lauantaina piti mitata kuntoa Ylläs-Levi 70km kisassa. Mutta sen peruuntuminen ja väliinjääminen on aika pieni asia kokonaisuudessa. Ensi talvena saa taas hiihtää sekä Vuokattihiihdon, että Ylläs-Levin ja monta muuta kisaa. Eikä ainakaan murehtimalla tätä outoa aikaa pääse parhaaseensa treeneissä. Ja vaikka tosissaan kohti tavoitteita mennäänkin, ja kovaa tehdään, rentous pidetään silti tekemisessä. Don’t you worry 🙂

Eilen summattiin koutsin kanssa mennyt kausi, turvallisesti videoyhteydellä. Hyvä mieli ja hyvä kehitys koko kauden aikana ja onnekkaasti oma kauden päätavoite oli tammikuussa. Pahamaineisessa Tirolissa, Seefeldissä. Saldona 2 olympiapronssia ja paljon oppia omasta tekemisestä. Koko kauteen mahtui 5 starttia (jos treenikisat otetaan mukaan niin 7). Tekniikka kehittyi etenkin pertsalla tosi paljon. Ja peruskunto on mennyt huimin askelin ylöspäin. Näillä eväillä on hyvä lähteä hakemaan vielä lisää kehitystä. Koska se on se mitä haluan ja mikä motivoi. Kun voi kehittää itseään ja kokeilla omia rajojaan. Ja tietenkin katsottiin myös tulevaisuuteen koutsin kanssa. Tulevaisuus näyttää kaikesta huolimatta valoisalta ja mielenkiintoiselta, sekä motivoivalta.

Hiukan itseänikin naurattaa keskustelu, että kun sulla on nyt arvokisaton talvi edessä. Mutta niinhän se on. Vasta 2022 tammikuussa on Albertvillen MM-kisat, jota kohti tässä koko ajan mennään. Jännittäviä juttuja, erilaisia startteja ja lisää tekniikkatreeniä on luvassa ensi talvelle. Ja yksi iso työmaa, tasurityömaa, että Marcialonga ei tulevan tammikuun lopussa ole yhtä tuskaa vaan ainoastaan hetkellistä tuskaa 😉 Mutta arvokisaton koko 2021 ei ole. Ja sehän tästä tekee mielenkiintoista, että samalla treenataan kohti aikuisyleisurheilun EM -kisoja Tampereella 2021. Ja parasta kaikessa on, että on sellainen valmentaja, joka osaa ottaa kaiken huomioon ja muokata treeniohjelmaa sen mukaan. Ja kyllähän hiihtäjälle juoksu on hyvää treeniä, mutta entäs sitten kuulantyöntö? Se nähdään tässä tulevan vuoden aikana.

Eikä siihen vielä kaikki hyvät asiat lopu, yleisurheilua, sitä kuulantyöntöosuutta, pääsee treenaamaan myös kovassa seurassa osana Team Elmoa, jonka nykyinen työni on mulle mahdollistanut. Koko Team Elmo -projekin tavoite on tuoda esiin aikuisurheilua, saada ihmiset innostumaan omasta kunnosta ja hyvinvoinnista huolehtimisesta ja osoittaa, että ei se katso ikää jos haluaa treenata tavoitteellisesti ja kilpailla. Juuri niitä asioita, jotka on itselle tärkeitä. Ei tarvinnut kahta sekuntia pidempään miettiä kun lupasin lähteä mukaan. Team Elmon matkaa tullaan seuraamaan enemmän http://www.elmomedia.fi sivuilla kesästä eteenpäin, suosittelen ottamaan seurantaan. Joukkuetta valmentaa Seppo Räty ja muita kiinnitettyjä urheilijoita ovat esimerkiksi muuan Juha Mieto ja Toni Kohonen.

Mutta tuo juokseminen. Nainen, joka vielä kaksi vuotta sitten ilmoitti ettei pidä juoksemisesta yhtään enää, lähtee ensi viikolla testaamaan kumpi matka valikoituu EM-kisoihin, 800 m vai 5000m. Arvioita teiltä kumpaa lähdetään treenaamaan? Itse en osaa arvioida vielä kumpi tuntuu paremmalta ja enemmän omalta. Mutta pienessä mittakaavassa tämäkin on osoitus, että ihminen voi muuttua, oppia tekemään asioita eri tavalla ja innostumaan uusista asioista. Pitää vaan kaivaa omat unelmat, omat iloa tuottavat asiat ja omat motivaatiotekijät esiin. Ja sitten toteuttaa.

Jos oli välillä muutama hankala päivä kaiken tämän maailman outouden keskellä, niin kun on siirtänyt katseen eteenpäin ja asettanut tavoitteet, mielikin on paljon kirkkaampi. Ei enää yksittäiset pienet asiat ahdista niin paljon kun katsoo kokonaisuutta. Omat rutiinit ei kuitenkaan ole niin paljon muuttuneet ja yleisesti niistä kiinni pitäminen auttaa käsittelemään koronakriisin omassa elämässä. Ulkona ja paljon itsekseen lenkkipoluilla on muutenkin vietetty aikaa, ainoa mitä tulen treenimielessä tosi kovasti kaipaamaan, kaipaan jo, on salitreeni ja maksimivoimatreeni. Sitä olin jo odottanut paljon, mutta pakko uskoa että sen aika on taas pian ja sitä ennen sovelletaan muunlaista voimatreeniä.

Odotan kesää kuin kuuta nousevaa. Ajattelen, että silloin saa jo elää normaalisti ja treenata porukassa, sekä pelata biitsiä. Sekin vielä kulkee mukana, mutta asteen rennommalla otteella kuin aikaisemmin. Mutta jos ei, niin sitten jatketaan treenaamista kuten nytkin. Pidetään yhteys ihmisiin ja tsempataan toisiaamme muissa kanavissa. Fokus säilyy kuitenkin tekemisessä ja aika pitkälti kulunut sanonta on ihan totta just nyt: ASENNE RATKAISEE. Minä valitsen pitää rutiineista kiinni ja katsoa kriisiajan yli. Siellä odottaa monta hyvää treeniä, kilpailua, lepopäivää, illanviettoa ja monta muuta kivaa asiaa. Tarkemmin kun ajattelen, niin henkinen kehitys itsessäni on aika valtaisaa viimeisten vuosien aikana. Muutama vuosi sitten en usko, että olisin osannut ajatella näin. Kaikkea se kestävyysurheilu ihmiselle tekee ❤ Ja se, että keskustelee itsensä kanssa ja uskaltaa sanoa ääneen mistä unelmoi.

Olo on juuri nyt kiitollinen ja innokas. Pidän tämän ja käärin hihat. Talvi 2020-2021 täältä tullaan!

Love and peace,
Sanna