Mitä kuuluu Marja-Liisa?

Jos joku on miettinyt, niin Marja-Liisalle kuuluu hyvää.
Mutta niinhän me aina vastataan. Ihan hyvää.

Mutta nyt menee oikeasti hyvin. Treeni kulkee, fiilis treeneissä on loistava ja jotain tulostakin tulee. Pieni miinus hengitysongelmista, joita onneksi pian selvitellään. Yksi treenivuosi on taas takana, uutta on eletty jo 2 viikkoa. Eikä mitään pienimpiäkään motivaatio-ongelmia* ole ilmassa. Ei, vaikka koko ajan on epävarmaa a) onko koko talvena lunta ja b) onko koko talvena mitään kisoja ja missä. Katse on tiukasti helmikuussa veteraanien SM hiidoissa ja vähän vielä pidemmällä heinäkuun Masters yleisurheilun MM kisoissa Tampereella. Toivottavasti saan tehdä paluun Ratinan stadionille juoksemaan. Koska juoksu tuntuu just nyt tosi hyvältä. *paitsi ihan vähän ikuinen rullahiihtokausi ahdistaa 😉

Pieni kosketus lumeenkin kuitenkin tuli Vuokatin leirillä lokakuussa. Nyt on ikävä lunta ja talvea, mutta kun on hiihtäjä PK seudulla, pitää osata sopeutua. Ja mikäs siinä on sopeutuessa kun pertsan tekniikka rullilla on löytynyt ja on jopa hyvällä tasolla. Ja vapaa, menee sekin eteenpäin, hitaasti mutta varmasti.

Mutta mitä kuuluu Sannalle.
Se onkin asia erikseen. Ihan hyvää vai jotain muuta. Kuinka usein siihen kysymykseen edes pääsee vastaamaan? ja osaako siihen sitten vastata rehellisesti? Ja milloin on aiheellista vaan todeta että ihan hyvää? Ja koska se kysymys on aito, eikä kohteliaisuuskysely ilman ajatusta?

Kysyminen ja sen jälkeen kuuntelu. Tärkeimpiä asioita missä tahansa suhteessa.
Valmennussuhteessa tämä toimii. Vaikka sitäkin mietin, että aina en näytä sitä että kuuntelen ja sisäistän. Paitsi näytän sitten myöhemmin sillä, että ne asiat on opittu, joista on sanottu. Melkein kaikki ainakin. Jos menee hyvin tai huonosti, tiedän että valmentaja kuuntelee ja auttaa menemään kohti tavoitteita. Kuuntelee aidosti.

Miten muissa suhteissa?
Osaanko kysyä itse riittävän usein läheisiltä miten he oikeasti voi? Jos joku kysyy minulta miten voin, osaanko vastata avoimesti ja sanoa jos joku ei olekaan hyvin. Johtuuko se taidottomuus vastata kysymykseen siitä, että aiemmin ei ole tullut kuulluksi? Vai siitä, että heikkoudet on vaikeaa näyttää? Tai että on opetettu että kel onni on se onnen kätkeköön? Vai siitä, että etäiseen ja hajamieliseen mitä kuuluu kysymykseen on vaan niin paljon helpompi vastata ”ihan hyvää”. Jos näkee jo kilometrien päähän, että kysyjä ei aio kuunnella. Oli vastaus sitten iloa tai surua.

Itse haluan olla mahdollisimman kartalla kuinka läheiseni voi. Ja olla niin paljon apuna ja tukena kuin mahdollista. Tuntea, että olen avuksi ja hyödyllinen. Ymmärtää jokaisen tärkeän ihmisen elämää ja tunteita. Empaattiselle ihmiselle on tärkeää saada olla tukena ja kuunnella. Ymmärretäänkö me kaikki antautua autettavaksi/ halattavaksi/ kuunneltavaksi kun sitä on tarjolla? Osataanko me sitten kuunnella ja auttaa aidosti kun toinen on läsnä ja uskaltaa avata vaikeampiakin asioita? Tunnistetaanko me koska saa vastakaikua ja kuulluksi tulemista ja ymmärrystä?

Onko sosiaalinen media saanut meidät unohtamaan kuuntelun ja kysymisen? Oletetaan asioita sen perusteella mitä nähdään SoMessa? Jos itse tunnistat itsesi tästä toimintamallista, unohda se. Aitoa keskustelua ja läsnäoloa tarvitsee jokainen. Ja pintaa syvemmälle pääsee vain luottamuksen kautta, muista olla sen arvoinen lähimmille ihmisille.

Valmennussuhteessa vuorovaikutus on jatkuvaa. Jokaisen treenin jälkeen saa kirjata fiiliksen ja kertoa miten treeni meni ja miltä tuntui, tietäen että valmentaja lukee kirjatut ajatukset ja vastaa kysymyksiin. Systemaattinen toiminta siis auttaa ymmärtämään puolin ja toisin. Aitous ja luottamus ja yhteinen tavoite helpottaa hommaa. Mutta eikö ihmissuhteissa ole myös yhteinen tavoite, olla hyviä toisilleen ja voida hyvin tahoillaan? Auttaa eteenpäin.

Ystävyyssuhteita ja parisuhteita ei kuitenkaan voi rakentaa systemaattisen ohjelman ympärille. Elämässä tulee vastaan jatkuvasti erilaisia ylämäkiä ja alamäkiä, joissa kaipaa toista ihmistä kuuntelemaan. Jaettu ilo on paras ilo ja jaettu suru on pienempi kuin yksin koettu. Haastan kaikki kysymään useammin muilta kuinka voit ja pysähtymään kysymyksen äärelle, kuuntelemaan. Haastan kaikki myös vastaamaan erilailla kuin ihan hyvää. Koska mistä lähtien ihan hyvä on riittänyt? Ei ainakaan Sannalle tai Marja-Liisalle koskaan. Ja edelleen, pitää tuntea että elää, hyvässä ja pahassa ❤️

Love & peace,
Sanna
a.k.a Marja-Liisa