”Hei rakas kerro mulle, mikä on tää tunne, kun riitä linnunratakaan.. ”
Kuinka monta kertaa pitää olla joku tunne, jotta siitä voi tulla tapa? Itselleni kysyn. Se kun viime viikonlopun testikisan jälkeen oli vain tyytyväinen omaan suoritukseensa, eikä heti kaivanut jotain mitä olis voinut tehdä vielä paremmin. Se tuntuu hyvältä ja lempeältä. Eikä siltä, että siihen silti loppuu kehitys, koska sitä kuitenkin haluaa aina lisää. Siitä olotilasta haluan tavan. Koska olis ollut varmaan aihetta aiemminkin olla vaan tyytyväinen eikä aina ruoskia itseään. Ja se tuntuu vieläkin hyvältä, se suhtautuminen omaan suoritukseen. Kun ei riitä linnunratakaan.
Uskoisin, että niin hiihto, muu urheilu ja kuin elämä yleensä olis vielä kivempaa kun saisi tuon tilan päälle useammin. Koska aina ei ole syytä kategorisesti vaan kaivaa jotain parannettavaa just siihen hetkeen. Eri asia on kun katsoo tulevaisuuteen. Siellä näkyy kehittynyt ja entistä parempi Sanna.
Ja toinen asia mikä aiheutti suurta tyytyväisyyden tunnetta testikisan kellotetun ajan lisäksi, oli varmuus. Se itseluottamus suksilla, että ei pelkää ja jännitä alamäkeä rullilla, vaan fiilis, että mä osaan tän, mä hallitsen mitä teen. Mistä löytäisi koko elämään sen itseluottamuksen? Että vaikka joskus (usein) on kaatunut, saanut siipeensä tai joskus joku on epäillyt mun kykyjä, tai kritisoinut valintojani, se ei ole koko totuus. Mistä se pelko ja epävarmuus aina tulee kiusaamaan? Joka johtaa siihen, että ruoskii itseään kun en taaskaan riittänyt.
Vastaus yllä olevaan on tietenkin osin yksinkertainen. Enemmän negatiivisia kuin positiivisia kokemuksia. Sitä kun on laskenut tietyt mäet alas 27 kertaa kaatumatta, alkaa uskaltaa koko ajan enemmän. Mutta mitä jos on ottanut osumaa sydämeen, päähän, sieluun ja ajatuksiin useammin kuin saanut hyviä kokemuksia ja palautetta? Kuinka siitä pääsee siihen tilaan että itseluottamus voittaa epävarmuuden? Eikä rakenna muureja pala kerrallaan. Edelleen, jokainen teksti tänne jännittää, koitan huudella jonkun muurin suojasta niistä mulle tärkeistä asioista. Koska haluan.
Siinä on tavoitetta varmaan aika monelle. Että osataan antaa ymmärrystä ja positiivista palautetta läheisille. Ei pantata kauniita sanoja ja tekoja. Kehutaan toisiamme ja haastetaan oikealla tavalla. Pantataan mieluummin sitä oman saamattomuuden, kateellisuuden ja ahdistuksen purkamista toisten kritisoimiseen. Ollaan rehellisiä, mutta ystävällisiä. Ollaan ihmisiä.
Kesää on kulunut. Treeni kulkee ja on kivaa. Kehitys motivoi tekemään vielä vähän paremmin. Ja tavoitteiden suhteen ollaan varmaan aikalailla aikataulussa. Fiiliksestä päätellen on onnistuttu treenaamaan just oikein ja treenileiri kesäkuussa Vuokatissa oli onnistunut. Elämäni kesä treenin suhteen käynnissä. Taputan itseäni selkään ja kehun itseäni. Miten sun kesä? Muistathan nauttia ja tehdä mikä tuo iloa elämään? Ja olla kiva muille, ehkä oltais kaikki ansaittu loppuvuoteen 2020 kaikkea muuta kuin negatiivisuutta.
Ja mitä tulee epävarmuuksiin, pelkoihin ja kaatumisiin. Vaikka pelottaa, aion elää. Sydän auki. Koska ”kaikkea muuta kunhan ei vaan nukkuvaa puolikuollutta elämää” Ja koska se tunneskaalan koko kirjo on elämä. Ja elämä on ❤️
Love & peace
Oman elämänsä Marja-Liisa 