Missio: Kehittää itseään, pysyä terveenä ja voida hyvin läpi elämän. Tuottaa itselle ja muille hyvää mieltä. Elää nyt ja tässä. Visio: Toteuttaa omaa unelmaa, menestyä valituissa kisoissa ja kehittyä koko ajan. Olla hyvä kestävyysurheilija. Arvot: Hyvinvointi, rohkeus, intohimoinen suhtautuminen elämään, itseni ja muiden kunnioittaminen, inspiroiminen, lempeys, herkkyys, sitoutuminen, periksiantamattomuus, auttaminen, sopiva kiltteys ja ystävällisyys. Strategia: Luota prosessiin (ja valmentajaan). Treenaa hyvin, nuku hyvin, syö hyvin. Haasta ja kuuntele. Tavoitteet: Paranna kuntoa ja tekniikkaa, nosta oma paino penkistä, vedä maasta 100kg, vedä 15 leukaa, opi hiihtämään vapaata teknisesti hyvin, 5000m juoksu EM-kisoissa, Hiihdon Masters MM -kisat, kehity ja opi kuuntelemaan kroppaa, pysy terveenä.
Ihailtavan kurinalainen. Sekopää. Hullu hiihtäjä. Sitkeä ja sisukas. Miksi? Mistä innostus? Kuinka jaksat? Yleisimmin kuultuja määritelmiä ja kysymyksiä. Pikkuhiljaa niihin osaa suhtautua oikein, eikä samantien siirtyä puolustusmoodiin ja selittelemään. Siksi haluan myös jakaa tavoitteitani, väliaikatietoja missä mennään ja mikä on haastavinta. Ja edelleen haastaa ihan jokaisen miettimään onko kaikki elämässä hyvin ja ootko onnellinen? Miten sun oman elämän strategian kanssa menee?
Se olennaisin, kuinka jaksan? Erittäin hyvin, koska tää homma antaa niin paljon henkisesti ja myös fyysisesti. Olen paljon mieluummin hapoilla raskaan treeniviikon päätteeksi kuin kovasta työviikosta, jossa mitkään tunnit ja tekeminen ei koskaan riitä, eikä ehdi pitää huolta itsestään. Eikä palautumiseen riitä yksi maanantai, tai edes kokonainen lomaviikko. Kun sen lomaviikon jälkeen ahdistaa, eikä ole intoa jatkaa. Toisin kuin nyt, lepopäivän jälkeen halua vetää vielä kovempaa. Ja miksi se muka on niin outoa, että omassa elämässä elää ja toimii niin että asettaa tavoitteet, pyrkii niihin ja pääsee niihin. Ja iloitsee siitä. Kun työelämässä vedetään kohti kvartaalitavoitteita ja sitten kohti seuraavia, eikä edes huomata miettiä miksi tai oliko se järkevää. Nauttimatta matkasta yhtään. Muistamatta mitä tuli tehtyä, paitsi että oli kiire.
Mitä kohti tässä sitten treenataan ja miksi, kun ei voi tietää mihin tämä maailma muuttuu. Jos jotain kisaa ei ole, niin aina tulee joku uusi. Joskus. Ja tällä urheilupolulla ollaan elämänmittaisella matkalla. Eikä olla hakemassa mitään pikavoittoja. Tämä määrittää tällä hetkellä paljon sitä kuka olen, mutta kun katsoo tarkkaan ihmisestä voi nähdä paljon muutakin, meissä on monta ikkunaa kun uskaltaa vaan katsoa. Itsestäni löytyy kuitenkin edelleen se nainen, joka tekee töitä, joka urheilee, joka on ystävä, joka valmentaa junioreita, joka on tärkeä aikuinen monelle lapselle. Joka haaveilee ja unelmoi, joka on romanttinen ja vähän hupsu. Vaikka urheilu määrittelee paljon, omat arvot on mukana kaikessa tekemisessä.
Paljonko on nyt tehty? Paljon. Viimeisen 12 kk aikana 632 tuntia, 4795 km, 69 034 nousumetriä.
Miksi? Koska se on parasta mitä tiedän juuri nyt. Kun elämässä kaikki muu on epävarmaa, treeniohjelman noudattaminen, paljon treenaaminen ja sen mukaan muun elämän rytmittäminen tuo elämään turvallisuutta ja tulevaisuuteen katsomista. Yli tämän uuden normaalin ja poikkeustilan. Ja koska oma kehittyminen (kunto ja tekniikka), uuden oppiminen ja omien rajojen kokeilu motivoi. Ja koska vielä on niin paljon opittavaa.
Tällä hetkellä vaikemmalta tuntunut tavoite, oppia hiihtämään vapaata teknisesti hyvin, tuntuu hiukan helpommalta. Ei helpolta, mutta ei tuskaisen vaikealta enää. Kiitos kärsivällisen, mutta vaativan valmentajan ja hyvän treenin vapaan rullilla. Meno ei ole yhtään epätoivoista, vaan sellaista, että koutsi totesi että ”Seuraavissa arvokisoissa hiihdetään molemmilla tyyleillä joku matka”. Aikaa on, seuraavat arvokisat on hiihdon osalta tammikuussa 2022. (siellä muuten olis mitali tavoitteena) Eihän se helppoa ole 41 vuotiaana alkaa opettelemaan uutta, mutta ei se myöskään mikään este ole oppia uutta. Tai motivoitua haasteista ja tavoitteista, vaikka vielä 61 vuotiaanakin. Osasyy miksi tämä tavoite on tuntunut vaikeimmalta on se, että se on laadullinen. Ei matka, aika tai kilomäärä. Kuika ihmiselle, jossa on hiukan perfektionistin vikaa riittää mikään? Mutta pitää uskoa sitten kun valmentaja sanoo että nyt menee hyvin. Kaiken voi oppia, myös nuoruusvuosien jälkeen.
Voimapuolen tavoitteet on niitä mistä olen hyvin innoissani. Tai no, kaikista tavoitteista oon innoissani. Syksyllä on tarkoitus nostaa penkistä siis oma paino (naisen painoa ei saa kysyä, mutta säästän teidät piinalta ja paljastan; 61 kg) ja vetää maasta 100 kg. Ja leukojakin pitäis saada menemään puhtaasti 15 kpl. Missä mennään nyt? Omasta painosta penkissä uupuu 11 kg (ja tämän tavoitteen takia en aio pudottaa omaa painoa). Ja maastavedon satasesta 15kg. Leukoja vedän hyvänä päivänä 5. Eikä tämä tavoitteellinen treenaaminen olis yhtään niin kiehtovaa ja koukuttavaa, jos tavoitteet olis helppoja. Niinkuin mikä vaan asia elämässä, jos kaikki tulee helpolla, ei osaa niin paljon nauttia pienistä asioista. Tai jos vaan päämärättömästi ajautuu asioihin. Ja miettii jälkikäteen nautinko myös matkasta. Tässä kai vastaus kurinalaisuuteen. Kun haluaa kehittyä, sitä jotenkin automaattisesti tekee asioita mahdollisimman hyvin kohti tavoitteita. Ja saattaahan se hiukan olla luonnekysymyskin. Varsinkin sitkeä ja sisukas 🙂
Miten sitten ne Yleisurheilukisat. Kuulantyöntöä ei vielä ole päässyt kokeilemaan, mutta juoksu kulkee. Ja 5000m testijuoksu on juostu. Lähtötaso on 22 min 40 sek ja se pitäisi puristaa heinäkuuhun 2021 mennessä alle 20 minuutin. Sanoisin että se on jopa vaikeampi tavoite kuin vapaan hiihdon oppiminen. Vaikka eihän se ole kuin vaan juosta paljon ohjeiden mukaan. Ja muistaa levätä välillä, että kunto kasvaa. Testattiin se 800m myös, mutta se vasta kamalan ihanaa (ja hidasta; 3:04) olikin ja tavoitematkaksi valikoitui pidempi juoksu.
Miksi ihminen pitäisi määrittää sen perusteella mitä tekee työkseen? Onko se koko meidän elämä? Kertooko se kaiken meidän intohimoista, kiinnostuksen kohteista, arvoista ja sielunelämästä? Vai kertooko se enemmän meistä miten me kohdellaan itseämme, toisiamme ja ympäristöä? Tai tehdäänkö me niitä asioita mitä rakastetaan? Vai että me ei uskalleta sanoa itsestämme muuta, kun se kaikki muu on hukassa ja hautautunut työminän alle? Tätä ajatusta vastaan aloin kapinoida jo ennen isoja elämänmuutoksia ja nyt kapinoin vielä enemmän. Ei elämä ole mikään yhden tärkeän asian juttu vaan monen asian summa. Valitse vaan omat tärkeimmät tavoitteet ja taistelut.
Alan itse ymmärtää miksi en ikinä osannut vastata kysymykseen missä haluat olla kahden, kolmen tai viiden vuoden päästä työelämässä. Olin jossain mihin itse en ollut pyrkinyt, vaan olin ajautunut. Tietämättä taistelin vastaan sitä elämää mitä olisi ollut tarjolla. Ja nyt on helppo katsoa vuoteen 2023 ja tietää mitä haluaa. Kun uskaltaa katsoa niistä omista ikkuinoista sisään ja tutustua itseensä, on helpompi miettiä mitä haluaa tulevaisuudessa. Ja se näyttää nyt aika kirkkaalta. Koska nyt uskallan ja osaan ajatella, että en tarvitse muiden lupaa elääkseni omaan elämääni. Ja itseni näköistä elämää.
Love & peace,
Sanna
Oman elämänsä Marja-Liisa 
Jälleen kerran vahvaa tekstiä, kiitos.
TykkääTykkää