Alunperin oli ihan eri aihe mielessä tekstille. No, ne faktat, numerot ja tavoitteet saa odottaa hetken.
”Arpa kohtalon on aina arvaamaton, kaikki huomenna voi olla toisin. Polku edessäni aina on tuntematon, sinne vie minne määrätty lie / Arpa kohtalon on aina oikullinen, siihen liiaksi luottaa mä taisin. Senkö vuoksi en saa olla onnellinen. Aina polku vai tuntematon”
Siitä ne isommat kelat taas päässä lähti lenkillä liikkeelle, kun Spotify arpoi soimaan Kohtalon Tangon kesken kolmen tunnin polkujuoksun. Kohtaloa tai ei, tämä aihe on ollut mielessä pitkään. Ja nyt jäin miettimään miten omat valinnat on aina kuitenkin suurempaa kuin kohtalon oikut tai sattumat. Mutta niistä kaikista muodostuu asia nimeltä elämä. Ja eihän niin isoa laivaa voi jättää itse ohjaamatta. Eihän? Jos joku asia on jäänyt kesken, ei kohtalo sano että sitä ei voi jatkaa. Yleensä. Vaikka omaan ranteeseen on tatuoitu kohtalo, uskon että omilla valinnoilla siihen miten suhtautuu asioihin, on ratkaisevin rooli elämässä. Tässä ajatusmaailmassa on tapahtunut iso kehitys viimeisten vuosien aikana. Kun on uskaltanut rohkeasti kuunnella itseään, uida vastavirtaan ja tehdä valintoja.
Ja miten tämä kaikki liittyy treenaamiseen. Ei varmaan kaikkien treenaamiseen liitykään, mutta omaan kyllä. Ja elämään isommin. Kaikkia asioita ei voi itse valita, elämä heittää tielle asioita, joita ei haluaisi. Mutta sen voi valita miten asioihin suhtautuu ja miten niitä käsittelee ja miten niiden käsittelyn jälkeen löytää tiensä uudelle polulle (ihanalle tuntemattomalle, joka tarjoaa jotain uutta ja hienoa).
Alunperin mulla oli ihan muita suunnitelmia elämälle. Mutta vaikka syvällä on käyty, tai ehkä juuri siksi, nautin nykyisestä elämästä enemmän kuin osasin arvata. Tavoitteellinen treeni, oma kehittyminen, uudet lajit, uuden oppiminen, itsensä löytäminen. Ei niitä varsinaisesti kohtalo tuonut eteeni tarjottimella. Se vaati valintoja, vaikeiden hetkien voittamista ja uusien unelmien rakentamista. Niistä palikoista, mitä oli käytössä. Ja tuli muuten aika hiton hieno talo sitten kuitenkin niistä palikoista. Ei ihan heti yksi koronakaan heiluta perustuksia. Vaikka siinä talossa nimeltä elämä, en sitten koskaan saanut olla äiti. Tai voinut näyttää keskisormea tilastoille, että mun avioliitto kestää. Tai olla kokematta työuupumusta ja (diagnosoimatonta) masennusta. Mutta ne kaikki on opettaneet vahvuutta ja herkkyyttä. Hetkessä elämistä ja itsensä kuuntelua (Kiitos EVE avusta ❤️).
Oli arpa kohtalon oikullinen tai ei, se on hienoa että kaikki voi huomenna olla toisin. Jos asiaa ajattelee positiivisesti, huomenna kaikki voi olla paremmin. Toki tummaan tangoon suru ja tummat sävyt sopii. Mutta jos antaa kohtalon tuoda asioita eteen ja tyytyy kohtaloonsa, ei varmasti elämä tarjoa parastaan. Mutta kun valitsee sitten minkä asenteen ottaa ja mihin suuntaan polkua lähtee kulkemaan, voi löytää jotain hienoa. Kuten ihan aidosti ja konkreettisesti, ei vain vertauskuvallisesti sunnuntain lenkillä Haltialan Aarniometsän polut kun uskalsin lähteä ja kääntyä monta kertaa eri suuntaan kuin yleensä. Ja vaikka on monta asiaa mitä itse toivoisin nytkin olevan toisin, voin sanoa olevani tyytyväinen ja onnellinen. Menossa kohti sitä huomista, missä kaikki on vielä paremmin. Kirjoittamassa keskeneräisiä tarinoita loppuun ja monta tyhjää paperia edessä odottamassa uusia tarinoita.
”Sydän ei anna nukkua, jos tarinaa ensin loppuun kuule en” . Soi sitten vähän myöhemmin lenkin aikana. Keskeneräisiä tarinoita ja juttuja on varmaan kaikilla paljon. Mutta jos sydän sanoo jotain, sitä on syytä kuunnella ja kirjoittaa tarinat loppuun. Ja sitten vielä tuli Apulannan pojat sanomaan, että ”Älä usko lauluihin, ne tekee susta haaveilijan”. Mutta minäpä uskon. Ainakin siihen kuinka ne herättää ajattelemaan isommin omaa elämää. Ja kuuntelinpa myös välillä ihan vaan keväistä luontoa. Sitä voin suositella kaikille. Melko voimaannuttavaa näin keväisin tarkkailla ja kuunnella itsensä lisäksi luontoa.
Ja mitä muuta sitten oli konkreettisemmin ajatuksissa kuin ajatukset kohtalosta ja valinnoista.
Kun juoksu on tuntunut nyt viimeiset pari viikkoa tosi kivalta ja hyvältä, niin poluilla kuin radalla, mietin että pitäisikö yksi monista loppuunkirjoittamattomista tarinoista kirjoittaa tai tarkemmin juosta loppuun? Kun sitä Tukholman maratonia on edelleen vuodesta 2004 asti ollut viimeinen 10km juoksematta. Kun silloin ei kroppa kestänyt, mutta nyt se kestäisi. Eikä mun kohtalo ole olla ikuisesti se, jolla jäi maraton kesken kun selkä ei kestänyt. Ja kokeilemaan piti lähteä, vaikka monta asiantuntijaa oli sitä mieltä että huonosti käy. Onneksi ikä ja elämä opettaa. Nyt uskon fiksumpiani. Ja treenaan paremmin ja enemmän kuin koskaan. Että sitten kun on päästy tavoitteisiin Marcialongassa tammikuussa 2021, Tampereella EM kisoissa heinäkuussa 2021 ja Hiihdon Masters MM kisoissa tammi-helmikuun vaihteessa 2022 Ranskassa, niin lähdetäänkö juoksemaan Tukholmaan kesäkuussa 2022? Tai vaikka vasta 2023?
Ihminen ei ole koskaan liian vanha unelmoimaan uutta tai kokeilemaan jotain uutta. Tai toteuttamaan vanhoja unelmiaan, kuten unelmaa hiihtokilpailijan urasta tai maratonin juoksemisesta. Eikä ihminen ole koskaan kohtalonsa vanki. Pari erilaista valintaa vaikeissa hetkissä voi viedä jonnekin ihan mahtavaan paikkaan.
Haluan vaan sanoa, että uskalla unelmoida. Kuuntele sydäntä.
Uskalla unelmoida isostikin ja mennä kohti unelmia. Koska jos ei koskaan tee mitään, kun pelottaa mitä muut ajattelee tai ei usko itseensä, ei kyllä mitään uutta opikaan, ei itsestään, ei elämästä. Ota se sun elämä omiin käsiin. Äitini kysyi juuri puhelimessa kaduttaako kun en mennyt yhteen työpaikkaan. Ei kaduta, se olisi palauttanut vanhaan elämään missä eletään sen mukaan kuin jotenkin kuuluu. 8-16(18) töissä toimistossa ja sitä rataa. Sille polulle ei ainakaan nyt näy paluuta, oma polku ei aina mene helpointa reittiä, mutta palkitsevaa ja motivoivaa reittiä kyllä.
Tässä Korona-aikana kiitän itseäni kestävyysurheilupolun valitsemisesta. On paljon helpompi käsitellä tilannetta kun saa kuitenkin joka päivä liikkua luonnossa, treenata kovaa ja tuntea sekä nähdä oma kehitys. Olen äärimmäisen iloinen että saan liikkua ja treenata. Vaikka positiivisuus on hyvästä, on luonnollista että vaikeita hetkiä tulee. Ja tuleehan niitä aika usein, mutta vaikkei olisi koronaa, ajattelen että kaikkien tunteiden pitää antaa tulla. Ne kertoo meille aina jotain ja jokainen tunne on aito ja oikea. Ja edelleen, sillä miten ne käsittelee ja miten niistä hetkistä tulee ulos, on suuri merkitys.
Miten sitten ne uudet unelmat? Nyt ne on ehkä enemmän konkreettisia tavoitteita kuin unelmia. Unelmoin toki joka päivä halaamisesta, läheisyydestä, ystävien näkemisestä saunasta ja salitreenistä. Elämästä ilman koronaa. Tavoitteita: voimaa paljon, 5000m juoksu alle 20 min, Marcialonga alusta loppuun tasurilla, pysyä terveenä treenikausi ja kisakausi, oppia hiihtämään vapaalla. Onhan siinä isoa tavoitetta kerrakseen. Tiedän mitä teen tulevat vuodet 🙂 Ja se on ihanaa. Ja se, että kun luulee ettei into ja motivaatio voi enää kasvaa, ne vaan molemmat kasvaa. En olisi sitäkään uskonut, että parhaita paikkoja Helsingissä on keväällä (ja tulevana kesänä) Eläintarhan kentän juoksurata. Että se on parempi kuin Hietsun biitsikentät tai terassit. Valitsin erilaisen polun.
Kohtalo, sattuma, omat valinnat, olosuhteet, asenne?
Mitä ajatuksia?
Love and peace,
Sanna
Oman elämänsä Marja-Liisa 