Mitä positiivista kriisi jättää meihin?

Seuraa ihan vaan omaa ajatusten virtaa. Ei tieteellistä analyysiä. Lue omalla vastuulla, keskustele mun kanssa aiheesta asiallisesti 😊

Selvää on, että opettajia varmasti arvostetaan tämän jälkeen enemmän ja koko päiväkoti- ja opetussysteemiä Suomessa. Ilmaista sellaista. Ja että työpaikoilla opitaan, että etätyö ei ole piru ja työntekijöiden tapa pitää ylimääräisiä vapaapäiviä. Ja että firmat näkee, että olisko niitä turhia sisäisiä palavereja sittenkin ollut liikaa, tai voisiko ne hoitaa tehokkaammin. Ja että digitaalisia innovaatioita tulee koko ajan lisää ja ihmiset oppii käyttämään jo olemassa olevia mahdollisuuksia ja pitämään yhteyttä myös kaukana oleviin ystäviin kun kaikki on normaalia. Videopuhelut ja appsit rules ❤

Mutta itse mietin kahta erityisesti omaa sydäntä lähellä olevaa asiaa.
Jääkö ihmisille ulkoilu ja liikkuminen elämään pysyvästi kun kriisi on ohi. Ja oppiiko ihmiset tutkimaan itseään ja toimintaansa poikkeustilanteessa, kun se normaali kiire ja rutiinit viedään pois. Että olenko elänyt sitä elämää mitä haluan ja onko kaikki suorittaminen ollut tarpeellista.

Kevätaurinko on hellinyt suomalaisia ja on ollut helppo ulkoilla. PK-seudulla metsät ja puistot on välillä jopa ruuhkautuneet niin että vainoharhaisempaa ahdistaa mennä sekaan. Ilolla ottaisin vastaan tällaisen perheiden ja ihan kaikkien ulkoilun, kuntoilun ja luonnosta nauttimisen osaksi normaalia arkea. Suomalaiset voisi paljon paremmin kun siinä omassa arjessa ja omien arjen kriisien keskellä pitäisi huolta askelmäärästä, lihaksista, liikunnasta ja nauttisi ulkoilmasta sekä yhdessäolosta. Mutta kuinka moni palaa sitten niihin rutiineihin, että sohva ja sisätilat vetää puoleensa koska työviikko vaan oli, no niin raskas. Kun palattiin taas ajattelematta vanhoihin rutiineihin ja suorittamiseen.

Haastan kaikki miettimään ja tunnustelmaan kuinka hyvä olo ulkoilusta ja liikunnasta tulee. Että olisko jopa niin hyvä olo, että aamukävelyt, viikonloppuretket metsään ja ehkä jopa juoksulenkit ja lihashuolto ja jumppa kotona jäisi elämään pysyvästi. Oma ja kansanterveys ainakin tykkäisi tästä. Ja oma terveys niin fyysisesti kuin henkisesti 🙂 Haastan myös tutustumaan siihen hyvään tyyppiin ”sinä”. Ota aikaa tutustua itseesi, juttele kriittisesti ja lempeästi, olenko se joka haluan olla.

Ja se toinen tärkeä asia. Vaikka ahdistaa, olisiko hyvä aika miettiä unelmia. Ihan pieniä, mitä haluaisin tehdä. Mitä on aina halunnut tehdä ja miksi ei ole tehnyt. Olenko onnellinen ja tyytyväinen, vai olisiko onnellisempaa vähän vähemmällä suorittamisella ja työmäärällä. Mikä on elämässä kaikista tärkeintä? Yhteinen aika puolison ja perheen kanssa, oma aika ja liikunta? Hyvä olo kaikinpuolin? Tehokas etäpäivä silloin tällöin ja työmatkaan kuluvan ajan käyttäminen omaan hyvinvointiin? Ja jos nyt maksoit jostain verkkovalmennuksesta kotimaiselle pienelle yrittäjälle, jatka sitä, siitä on iloa tuplasti.

Pysähdy. Ajattele. Tutustu myös itseesi.

Koska jokainen kriisi aina tuo jotain hyvää elämään.
Itse olen vetänyt kaikki nuo pohdinnat oman elämän kriisien seurauksena. Kipuillut ja innostunut vuorotellen. Kuten nytkin tässä vaikeassa tilanteessa. Mutta vaihtoehdot on lannistua tai taistella. Aion taistella ja pitää mielen positiivisena. Mutta annan myös luvan olla välillä vaan ihan okei, eikä aina helvetin okei. Koska välillä ahdistaa, eniten sosiaalisten kontaktien puute. Kosketuksen puute ja silmiin katsomisen ja face to face keskustelun puute. Ja vähän talous.

Keep the faith!
Sanna

ps. kaikki sun ajatukset mitä hyvää tästä on seurannut ja seuraa, isot ja pienet kiinnostaa. Kerro kommenteissa. Yksinelävä kaipaa virtuaalista juttuseuraa, ettei ala puhua biitsipallolle.


ps2. Niin kauan kuin saa itse urheilla kovaa ja ulkonaliikkumista ei kielletä, minä pärjään. Henkireikä kaiken keskellä on edelleen urheilu ja itsensä haastaminen siinä. Mikä on sun henkireikä? mikä pitää pään kasassa?

Kausi ohi – isojen asioiden äärellä

Ensin se harmitti tosi paljon, että kausi loppui yllättäen lyhyeen. Että jäi Vuokattihiihto ja Ylläs-Levi hiihtämättä. Kun olo on sellainen, että tulokset olisi olleet kovia ja olisi päässyt näkemään kuinka paljon on kehittynyt. Mutta tässä kun koronan laajuus ja massiiviset toimet sen hidastamiseksi julkaistiin, tuntuu aika pieneltä kaksi hiihtokisaa. Ehtii sitä ensi talvenakin. Toivottavasti.

Onneksi kuitenkin omalta osalta kauden päätavoite oli tammikuussa ja pääsin kuitenkin näkemään tehdyn työn tuloksia. Voi hyvillä mielin muistella Seefeldin tunnelmaa, onnistuneita hiihtoja siellä ja niitä satoja tunteja treenejä ennen sitä. Outo talvi 19-20 jää siis mieleen muustakin kuin lumenpuutteesta ja että lopulta perutaan kaikki.

Eikä onneksi tarvii edes kaivella motivaatiota jatkaa treeniä. Mikään treeni ei ole mennyt hukkaan kestävyysurheilussa ja ensi kaudella vedetään vielä kovempaa. Tässä kun vielä viikon hiihtelee keväthangilla Vuokatissa (kuhan sitä ei kielletä) voi alkaa hyvin valmistautua pienen levon jälkeen kesään, biitsipeleihin ja kovaan kestävyystreeniin kohti talvea 20-21.

Jotenkin sitä haluaisi isommin pureutua menneeseen kauteen, se oli kuitenkin itselle iso asia. Mutta tässä tilanteessa vaan toivoo, että vältytään suurelta katastrofilta ja että pysyisi itse terveenä. Ehkä sen kausiraportin aika tulee vielä. Itselle tämä on kuitenkin harrastus, ei elanto. En osaa edes kuvitella miltä ammattiurheilijasta tuntuu kun ei pääse pelaamaan pudotuspelejä tai kun pitkä kunnioitettava ura loppuu ilman katsojia kilpailussa, jonka ei pitänyt olla kauden ja uran viimeinen. Ammattiurheilijasta, joka on taistellut tiensä olympialaisiin, eikä ole varmuutta onko koko kisoja tulossa.

Mutta ihan pienenä summauksena kaudesta jää mieleen Seefeldin kisat ja pronssimitalit sekä ystävien vastaanotto kentällä, uskallus lähteä kokeilemaan hiihtoa kansallisiin kisoihin yleiseen sarjaan, tekniikkatreenit ja 100km lenkki maaliskuussa kun kerran Vuokattihiihto peruuntui. Paljon ehdin nauttia ja kokea kisamielessä vaikka kausi kesken jäikin.

Aion nyt kaikesta huolimatta nauttia tästä hiihtoviikosta. Hiihtää niin paljon että selviää ensi talveen asti helposti. Ja oikeastaan on tässä jo alkanut odottaa kesätreeniä, uutta kautta, uusia tavoitteita. Päivä kerrallaan. Kunhan elämän isommat asiat saadaan kuntoon. Ja onhan tässä sekin jännä puoli odotettavana, että kesäkuussa alkaa mielenkiintoinen matka kohti Aikuisyleisurheilun EM-kisoja Tampereella 2021. Pääsen upeassa seurassa harjoittelemaan täysin uutta lajia, kuulantyöntöä 💪🏼 ja haastamaan itseni jossain juoksulajissa. Tosissaan, muttei totisesti ja hiihdon ehdoilla. Kaikkea hienoa nykyinen työ on tuonut elämään, kuten tämän #teamelmo projektin ja aikuisurheilun puolestapuhumisen sitäkin kautta.

Pitäkää huolta itsestänne ja läheisistä. Yhdessä taistellaan ja yhdessä selvitään ❤️

Motivaatio ja ilo

Huikea treeniviikko Vuokatissa takana. Kyllä täytyy sanoa, että vasta kun pääsi perille lumiseen maisemaan ja kunnon laduille, tajusi kuinka ikävä talvea on ollutkaan. Pelkästään se tunne kun yhden päivän aurinko paistoi ja kaikkialla oli lunta, latasi akut ihan täyteen.

20h vietin laduilla, pääosin itsekseni. Kävin parilla lenkillä juosten ja vähän voimailin. Ja välillä tein vähän töitä. Ja ehdin levätä. Paljon mietin matkan aikana sitä kuinka siistiä on aidosti yhdistää työ ja vapaa-aika ja intohimoinen sekä tavoitteellinen urheilu.

Mutta enemmän mietin motivaatiotekijöitä, ihmisten kommentteja ja kuinka me suhtaudutaan kaikki erilailla liikuntaan ja urheiluun. Siihen kaikkeen muuhun mikä tekee meidät onnelliseksi. Oma motivaatio viettää tunteja ladulla kumpuaa halusta kehittyä. Halusta nähdä itse oma kehitys, saada hyviä kisasuorituksia ja pystyä liikkumaan vielä monta kymmentä vuotta. Siis terveys ja kilpailuhenkisyys ajaa eteenpäin. Ja se että tämä homma sattuu vaan olemaan kivaa ja sellaista joka antaa niin paljon enemmän kuin ottaa.

Että jos se motivaatio tehdä ja liikkua olisi ulkonäkökeskeistä, kauanko jaksaisi vetää pitkiä peruskuntolenkkejä? Tai aikatauluttaa elämää treenin mukaan ja syödä oikein sekä terveellisesti. Kuinka monen hyvä alku on kaatunut siihen, että motivaatio on ollut väärä? Silloinkin kun motivaatio vie pitkäjänteisesti eteenpäin, ulkonäkö seuraa mukana. Mutta tärkeintä kaikessa on kuitenkin henkinen ja fyysinen hyvinvointi. Ja kilpailuvietin tyydyttäminen. Unelmien toteuttaminen.

En tarkoita, että kaikkien pitää tähdätä kilpailuihin ja tehdä elämässä niin isoja muutoksia ja ratkaisuja kuin itse olen tehnyt. Mutta siinä oman elämän kontekstissa sopivia ratkaisuja hyvinvoinnin hyväksi. Jokaisen pitäisi löytää se oma tapa pitää motivaatio yllä voida hyvin ja olla terve. Luulisi sen olevan myös jokaiselle tärkeä asia. Mutta silti niin usein valitaan ylipitkät työpäivät, humala ja sohva. En moralisoi, mutta haluan herättää kaikki voimaan hyvin. Ja ei yhtään hullumpaa jos siinä samalla löytää kipinän vaikka osallistua kilpailuun ja huomata kuinka koukuttavaa hyvällä tavalla sellainen voi olla.

Enkä väitä, etteikö olis kivaa, että tässä sivutuotteena tulee terveen näköinen kroppa. Mutta ennen kaikkea se olotila mikä on, kun voi hyvin. Kun omakohtaista vertailukohtaa löytyy siitä kun vetää itsensä lähes burnoutiin ja rentoutuu viinillä viikonloppuisin. Sitä jaksaa niin paljon paremmin kun nukkuu hyvin ja palautuu. Että vaikka kuinka treenaa yli 20h jonain viikkona, jaksaa paljon paremmin kaikkea muutakin kuin aikaisemmin.

Vaikka oma treeni ei ehkä ole kaikkien mielestä kohtuuden rajoissa, sanon vaan että kohtuus kaikessa on aika hyvä sääntö. Varsinkin jos on peruskuntoilija. Sitten kun ruuvaa tavoitteita vähän kireämmälle, joutuu tai saa tehdä enemmän valintoja ajankäytön, ruoan, juomisen ja koko elämän suhteen. Mutta niitä valintoja rakastan. Ja sitä että olen uskaltanut tehdä isoja valintoja ja kuljen omia latujani.

Vielä kun oppisi olemaan välittämättä kaikista oudoista kommenteista ja muistaisi ne hyvät kommentit. Vaikka se miltä itsestä tuntuu on tärkeintä, lämmittää se mieltä kun tutut ja kaverit tajuaa sen sun oman jutun. Näihin suoriin lainauksiin Seefeldin kisojen yhteydessä on hyvä palata aina kun vähänkään meinaa negatiiviset kommentit ottaa valtaa.

”Oot tehnyt valintoja, sporttaat omaa elämänpolkuasi ja oot huima esimerkki meille kaikille että elämä on tässä ja nyt” / ”Oot kyllä kovanaama. Ei pelkästään siksi että vedit hapot naamarissa ladulla, vaan että matkustit toiselta puolen Eurooppaa yksin paikanpäälle unelmaasi jahdaten” / ” Ihana seurata, kun kaikesta huomaa kuinka innoissaan olet” / ”Oot mun idoli”

Motivaatiota ja ilon kautta tekemistä kaikille! Haluaisin kuulla mikä just sua motivoi treenaamaan tai mihin omat projektit kaatuu.

Love & peace, Sanna

Tunnetta, työtä, tuloksia ja tulevaisuutta

Nyt on ollut viikko aikaa sulatella Seefeldin matkaa. Edelleen on päässä ihanaa hiihtokuplintaa ja onnistumisen riemua, mutta myös kriittisiä ja kehittäviä ajatuksia kahdesta kisamatkasta. Ja innostusta uusista tavoitteista.

”24h ensimmäiseen kisastarttiin ja nyt alkoi jännittää” Twiittasin Seefeldistä. Se tunne oli hetkellisesti kamala. Oksetti, tärisytti ja pelotti. En edes tiedä mikä, koska tiesin että jaksan hiihtää 7,5km ihan tosta noin vaan. Pieni treenilenkki helpotti olotilaa hetkellisesti. Mutta entäs kun tuli ilta ja yö ja kisasuksen valinta yhä lähemmäs. Ajatukset juoksi nopeampaa kuin minä itse ikinä olen laskenut suksilla mäkeä alas. Tässä kohtaa matkaa ensimmäistä kertaa pohdin miksi olen täällä yksin, ilman huoltajaa vaikka sain äärimmäisen hyvää etätukea valmentajalta ja suksihuollosta. Omaa unelmaahan siellä olin toteuttamassa. Mutta asioiden jakaminen tekee kaikesta kivempaa ja helpompaa. Niin urheilussa kuin elämässä ylipäänsä.

Kun tarkemmin miettii, tiedän sittenkin mikä jännitti. Että yltääkö omiin odotuksiinsa, että onko edes sitten tyytyväinen itseensä kun onnistuu? Ja onnistunko? Että katsooko peilistä kisan jälkeen nainen, joka taputtaa olalle ja sanoo ”sä teit sen” vai nainen joka sanoo ”olisit voinut olla parempi”. Itseluotujen paineiden kasaaminen ja kestäminen, iso iso kehityskohta edelleen vaikka eteenpäin on siinäkin menty.

Yhteislähtö kisaan oli mielenkiintoinen ja täynnä suuren hiihtojuhlan tuntua. Siinä sain rauhoittavaa seuraa toisesta suomalaisesta hiihtäjästä (Kiitos Sirra). En ollutkaan yksin, vaan yhteisössä, jossa kaikki vaan kilpailee itselleen ja tsemppaa oman maan edustajia. Itse kisahan oli nopeasti ohi, 25 minuuttia, sisältäen järkyttävän nousun kahteen kertaan, parit kivat tasuripätkät ja hulluja laskuja. Pelkkää nautintoa jos tykkää haastaa itsensä.

Maalissa tiesin olevani kolmas ja että tavoite mitalista on saavutettu. Mutta siinä lumessa pötkötellessä sitä ei osannut juhlia, ei osannut muuta kuin keskittyä hengittämiseen. Se ei ollutkaan ihan niin helppoa 1200m korkeudessa kuin täällä meren pinnan tasolla. Keuhkot oli kovilla koko kisan ja silti syke ei noussut edes anaerobiselle kynnykselle. Kaikkea sitä kokee ja oppii omasta kropastaan. Ja vielä pitää oppia lisää, parasta tässä hommassa, koskaan ei ole valmis.

Välipäivänä olo oli ihanan levollinen ja kevyt. Ohjelmassa oli hiihtoa, syömistä, rentoilua, juoksulenkki ja syömistä. Ihmettelin, että tuleekohan kisasta mitään kun on niin rento? No ei siinä, kisapäivän aamukahvilla rentous oli poissa, tilalla kauhunsekaisia tuntemuksia vuorotellen innostuksen kanssa. Aidosti jännitti että hyydynkö raskaalla reitillä kun haluan hiihtää täysillä koko 15km. Lopulta, hyvä siitäkin kisasta tuli 🥉

Kisassa kierrettiin kolme kertaa 5km lenkki. Tappoylämäki piti kiivetä kolme kertaa ja vielä jaksaa pienen tasuripätkän jälkeen seuraava tiukka nousu. Hullun hommaa ajattelin matkalla. Että haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain mikä tuntui melkein koko 52 minuuttia pahalta 😬 Mutta se tunne maalissa, ei sitä voita juuri mikään. Toinen pronssi ja maalisuoralla loppukirissä 35v sarjan mieshiihtäjän ohittaminen. Ai että. Ja maalissa vastassa äiti ja hyvä ystävä miehineen. Ihan kuin olisi oikea huippu-urheilija.

Mutta miksi sitten 15km kisasta tuli pieni pettymys kotona? Kun kaikki jäi ladulle. Mutta kun jalat ei jaksaneet sitä tappoylämäkeä niin hyvin ja kun se sama keuhko-ongelma jatkui. Olisko voinut tehdä jotain paremmin? Vai oliko se vaan se korkeus että kroppa ei toiminut oikein.

Mutta jos olisi liian tyytyväinen, olisiko riittävästi draivia lähteä kehittämään itseään enemmän? En tiedä, mutta nyt sitä on. Olen iloinen että sain paljon oppia mukaan. Ja että kuitenkin tosi hyvin menneet kisat motivoi tekemään aina vaan kovemmin töitä. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että tämä #roadtowwmg2020 on ollut elämäni parhaita matkoja. Tähän asti.

Ensi talvi on arvokisaton vuosi minulle. Voi tehdä siis jotain hullua. Esimerkiksi lähtee Marcialongaan 70km kisaan tasatyöntämään. Ja treenata tosi paljon. Mutta mikä sitten on se isompi tavoite?

#roadtoalbertville2022 projekti on edessä. Tammi-helmikuun vaihteessa 2022 hiihdetään Albertvillessä Mastershiihdon MM-kisat. Siellä haluan olla paljon kovemmassa kunnossa kuin Seefeldissä. Ja vaikka taso tulee olemaan todella kova, haluan lähteä tavoittelemaan hyvän suorituksen lisäksi mitalia. Ja toivon, että sinne saa lähteä porukalla, jakamaan hiihtokavereiden kanssa tätä kaikkea tunneskaalaa ja kokemuksia.

Haluan korostaa, että tämä tekeminen antaa mulle energiaa älyttömän paljon. Intohimoinen ja tavoitteellinen treeni on parasta huumetta. Valintoja kaikki tämä vaatii, mutta jos olisi aikanaan juniorina lähtenyt hiihtäjän haaveammattiin, valintoja olisi joutunut tekemään silloinkin. Mutta valinta olla usein ilman alkoholia, olla menemättä baariin, jättää joku TV ohjelma katsomatta ja mennä ajoissa nukkumaan, valinta aikatauluttaa elämää urheilun ehdoilla on just sitä mitä haluan.

”You’ve only got three choises in life. Give up, Give in or give it all You’ve got” Minun valinta lienee selkeä 🖤

Matka jatkuu, pysy mukana. Love, Sanna

#dreambabydream #teamelectrofit #kangasalankisa #hiihto #unelmistatotta #hyvinvointi #dowhatyoulove

Kisatunnelmia

Aika vaikea pukea sanoiksi tunnelmaa tällä hetkellä. Muutenkin fiiliksissä kokemuksesta ja sitten Ystävät, koutsi ja treenikaverit pääsi yllättämään lentokentällä kotiin palatessa niin täysin. Iso iso kiitos vielä vastaanotosta ❤️

Winter World Masters Gamesit on ohi ja kotiintuomisina on kaksi pronssimitalia. Tuloksellisesti siis erittäin onnistuneet kisat. Ja menihän ne kisat suorituksellisestikin hyvin, niin lujaa mentiin molemmat matkat kuin pääsin. Kärki ei ollut ihan älyttömän kaukana ja minun pitää muistuttaa itseäni, että olen vasta kestävyysurheilijan urani alkuvaiheilla kun suuri osa kilpailijoista on hiihtänyt koko elämänsä. Motivaatiota jatkaa kovaa treeniä on yhä vaan enemmän, vaikka pelkäsin että kisojen jälkeen tulee tyhjyys kun niitä odotti niin paljon. Kävi siis päinvastoin, sydän ja pää täynnä onnea ja kiitollisuutta kokemuksesta, suuntasin katseen jo eteenpäin pitkälle tulevaisuuteen #roadtoalbertville2022

Pieni Sanna 8v halusi isona olla hiihtokilpailija. Sanna 41v omistaa tämän hetken sille pienelle Sannalle 🥉❤️

Mutta ne kisasuoritukset. Raskaita, hapokkaita ja kuitenkin niin hienoja. Ylämäissä happi meinasi loppua ja alamäissä jännitti vauhti, mutta tasuripätkät kulki kuin unelma. Mutta kyllähän siinä hiihdettiin samalla reitillä kuin hiihdon MM-kisoissa viime talvena, ei se helppoa voi ollakaan. Vaikka voisi vaan fiilistellä tunnelmia sekä onnistumista, mieli väkisin miettii missä on mennyt eteenpäin eniten ja mitä pitää kehittää lisää. Sellaista se on kun on Intohimoa ja kunnianhimoa ja sitoutumista tekemiseen. Ja hirmuinen halu kehittyä edelleen. Hyvistä suorituksista nauttiminen ja jatkuva halu kehittyä ei sulje pois toisiaan.

15km kisan profiili

Kisat oli järjestetty erittäin hyvin. Organisaatio ja järjestäjät kunnioitti kilpailijoita ja kohteli meitä Masters urheilijoita kuten huippu-urheilijoita. Seefeldissä pääsi siis kokemaan aidosti oikeaa arvokisatunnelmaa. Koko matka jää ikuisesti sydämeeni, kisasuorituksineen, välipäivien treeneineen, maisemoineen ja tunnelmineen. Omien suoritusten lisäksi kohokohtia reissussa oli kohdata palkintojen jaossa 80v sarjan mitalistit, katsoa heidän riemua ja kuntoa. Itse haluan olla samassa kunnossa 80 vuotiaana, että kilpailen yhä ja hypähdän ketterästi palkintopallille. Haluan olla esimerkkinä siitä kuinka ihminen ei koskaan ole liian vanha rakentamaan uusia unelmia ja toteuttamaan niitä. Tai pitämään itsestään huolta 😇 kuten upea entinen esimeheni Anne hyvin sanoi ”oot sä aika sissi. Toiset lopettaa huippu-urheilun ja siirtyy toinistohommiin ja sinä teet toisinpäin”. Me kaikki kuljetaan omia latujamme ja toivottavasti nautimme niistä laduista.

Omista laduista on nautittu kuten näkyy.

On tietenkin ihan mielettömän hyvä fiilis siitä, että onnistui kisoissa, jotka oli määritetty kauden päätavoitteeksi. Itse olen tehnyt treenit, jokaisen 100% sitoutuneena tavoitteeseen. Mutta ilman apua ei näin hyvät suoritukset olisi mahdollista. Apunani on ollut ja on jatkossakin ammattilaisia, jotka on suurella sydämellä (ainakin minusta tuntuu siltä) eläneet mukana matkassa. En tiedä montako kertaa voi kiittää valmentajaa Simoa, mutta kiitän yhä. Iso kiitos Jasmiinalle, joka on pitänyt voimasta ja lihaskestävyydestä huolta kanssani salilla. kiitos Athletic Trainer Peetu, joka avasit jumit ja ohjeistit liikkuvuustreeneihin ja teit juuri tälle hiihtäjälle oikeat treenit. Kiitos Kimmo ja Suksihionta.fi, kisasuksi luisti ja piti molemmissa kisoissa erittäin hyvin.

Kiitos sinulle joka luit tämän. Ja elät mukana minun matkassani. Lupaan sinulle palata vielä tarkemmin a) itse kisaan ja tuntemuksiin ja uusiin tavoitteisiin b) siihen toiseen puoleen, unelmiin ja elinikäiseen urheiluun selkokielisemmin. Kun ajatukset selkeytyy ja olen palastellut kokemuksen päässäni. Nyt lähden treenileirille Vierumäelle 💪🏼

Sanna

Ps. Kerro palautetta kommenteissa tai laita viestiä jossain kanavassa. Twitter @sannamarleena IG @valkeejarvensanna

Tavoitteita ja tarkoitusta

Viime viikonloppuna Lahteen hiihtotreeniin ajellessa pohdin mitä tavoitteita asetin viime vuonna lopputalvelle kun Finlandia-hiihto jäi väliin sairastamisen takia ja kun pää alkoi käydä ylikierroksilla ja jännittää kisoja. Luin vanhan kirjoitukseni ja mietin miten kävi.

Kilpailullisiin tavoitteisiin pääsin kyllä. Mutta osasinko nauttia jokaisesta treenistä yksi kerrallaan ja matkasta kohti kisoja. Osasinko kehua itseäni hyvistä suorituksista.

Tällaisen kuntokilpailijan, ja itseasiassa kenen vaan elämässä, noi kaksi on aika merkittäviä tekijöitä hyvinvoinnin ja tuloksen kannalta. Ensimmäiseen tavoitteeseen pääsin ja kun kesällä lähdettiin rakentamaan hiihtäjää kohti tätä talvea, opin nauttimaan vielä enemmän pitkäjänteisestä treenistä. Ja siitä että on tavoitteita matkalla, mutta että tämä homma jatkuu ja kantaa läpi koko elämän. Tässä rakennetaan vielä kovempaa kuntoa ja terveempää Sannaa pidemmälle kuin 13.1.2020 ja 15.1.2020 kisaan. Tai 4.4. Ylläs-Leviin.

Mutta se kehuminen. Kuinka sitä oppisi enemmän? Että osaisi olla edes hetken vaan pilvissä jostain tuloksesta eikä miettisi olisko voinut tehdä jotain vielä paremmin. Että olisko ollut parempi mieli jos se juoksutestin tulos olisi parantunut 1,5min sijaan vielä 5 sek enemmän? Että olisko ollut vielä iloisempi jos maksimiennätykset salilla olis ollut 85kg sijaan 87,5kg? Tuskin olisin. Sittenkin olis aina voinut olla nopeampi, vahvempi, parempi. Harder, Better, Faster, Stronger *.

Kun nyt pohdin aikaa viime kaudesta tähän päivään, olen oppinut olemaan tyytyväinen. Mutta se kehuminen on vielä vähän vaiheessa. Toisaalta kun kaikesta nauttii erittäin paljon ja tekee mitä rakastaa, se itsensä piiskaaminen ja itseltä paljon vaatiminen, jopa armottomuus on se mikä vie eteenpäin ja kehittää yhä enemmän, niin onko se niin paha asia? Jos vaan ymmärtää laittaa asiat oikeaan perspektiiviin, eikä menetä yöunia matkalla kohti muita tavoitteita? Jos osaa olla tyytyväinen siihen, että on antanut kaikkensa ja tehnyt parhaansa?

Meillä kaikilla pitäisi olla joku intohimo, josta saa elämään tarkoitusta. Joku juttu, johon suhtautuu jopa lapsekkaan innostuneesti ja joka on oma unelma. Se tekee elämästä merkityksellisempää. Kannustan jokaista unelmoimaan isosti (”If you can dream it, you can do it”) ja toteuttamaan omia haaveita. Itsekkäästi, mutta muut huomioiden 💚

Love and peace, Sanna

*jotenkin en itse ihmettele, että kyseinen kappale soi useimmin treenilistalla. Lajista tai treenistä huolimatta 💪🏼

11 yötä starttiin

Voisi luulla, että jännittää. Ensimmäinen kahdesta vetetaaniolympialaisten startista on 11 yön päässä. Kisatunnelmaa ja ohuempaa ilmaa pääsee hengittelemään jo pari päivää aiemmin. Mutta ei vielä ainakaan jännitä.

Mieli on levollinen. On vaan normaalia matkakuumetta, että voisiko jo lähteä sinne missä on lunta ja upeat maisemat 🏔️ Levollisuuden tunnetta tuo fiilis ja edellinen kisa Lahdessa. Siellä kulku oli aika hyvää ja tuntuma omaan kroppaan vielä parempi. Ja suksi, se nyt toimi siellä erinomaisesti (kiitos Kimmo ja Suksihionta.fi).

Kaikki työ on tehty mitä kunnon eteen voi tehdä. Ja nyt vaan keskitytään tekniikkaan ja vireeseen. Ja hyvin sitä työtä on tehtykin ja paljon. Helppo tehdä kun valmentaja ohjeistaa ja kuuntelee ja kysyy. On pystytty tekemään kovia treeniviikkoja (niitähän minä rakastan) ja vastapainoksi välillä levätty. On myös opittu millaista treeniä minun 41v keho kaipaa ennen kisaa. Se tässä matkassa on hienoimpia asioita, että oppii itsestään ja omasta kropastaan koko ajan lisää. Kun valmentaja kohtelee, kyselee ja huolehtii liki kuin olisin huippu-urheilija 🙏🏼

Aion nauttia isosti ajasta ennen Winter World Masters Gamesejä, ajasta Seefeldissä ja purkaa kunnolla koko kokemuksen itsekseni ja koutsin kanssa. Kävi miten kävi itse kisoissa, olen elämäni hienoimpiin kuuluvan kokemuksen äärellä. Toteutan unelmiani ja nautin kaikesta tekemisestä ❤️

Kun aika on, lähdetään kohti uusia tavoitteita. Vielä on paljon talvea ja hiihtokisoja jäljellä.

Ja arvatkaa kuinka onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että teen töitä ihmisten kanssa, jotka tsemppaa ja ymmärtää mun jutun. Ja mahdollistaa työn ja hiihdon yhdistämisen. Ei tarvitse jännittää uuden työn aloittamista vaan nauttia siitäkin.

Elämä on nyt. Elän sitä nyt.

Ps. Kisapäivät on 13.1. P7,5KM ja 15.1. P15KM. Lisää tietoa kisoista Www.innsbruck2020.com

Kohti uusia unelmia

Aika herättää Marja-Liisan matka taas henkiin. Uudet unelmat ja tavoitteet on asetettu ja hiihto on jäänyt pysyväksi osaksi elämää. Isoksi osaksi. Vielä isommaksi kuin aiemmin. Niin siinä kävi, että kun antaa pikkusormen se vie koko naisen.

Kauden päätavoitteseen, ensimmäiseen sellaiseen on tänään tasan 2 kuukautta aikaa. Silloin kilpaillaan Winter World Masters Gameseissä, eli käytännössä veteraaniurheilijoiden olympialaisissa Itävallassa. Kilpailuiden hiihdot hiihdetään Seefeldissä, täysin samoilla laduilla kuin viime talven MM-hiihdot. Siitä sitten lasketellaan sopivasti veteraanien SM-hiihtoihin Valkealaan ja hiihtokausi huipentuu jälleen kevään Ylläs-Levi hiihtoon. Väliin mahtuu myös Vuokattihiihto, kovin tavoittein.

Mieli on levollinen, ainakin toistaiseksi. Ehkä se, että on oppinut tuntemaan valmentajansa paremmin ja hän minut, ja on oppinut tuntemaan omaa kroppaansa ja voimavaroja paremmin auttaa. Mutta myös se, että toukokuusta asti on tehty tätä hiihtäjää ja rakennettu kuntoa lenkillä niin rullasuksilla, polkujuosten, juosten, sauvakävellen kuin myös sauvarinteessä, salilla ja ennenkaikkea omassa päässä. Kesä on ollut yksi parhaista ja sinne saatiin mahtumaan just sopivasti myös biitsiä. Mutta ehkä levollisuuteen vaikuttaa sekin, että treeniä sovitetaan työhön ja toisin päin. Elämä on tasapainossa vaikka hiihto on yhä tosi tärkeässä roolissa.

Kisakausi alkaa jo 14.12. Toivottavasti lunta saadaan paljon ennen sitä. Uudenlaiset matkat olympialaisissa ja SM-hiihdoissa (7,5 km / 15 km/ 5km) vaatii totuttelua ja paljon kisoja. Niitä on onneksi kalenterissa riittävästi.

Olen siis takaisin.
Hiihtoon liittyvät tavoitteet on mulle tärkeitä. Mutta sen lisäksi tavoitteena on innostaa ihmiset toteuttamaan unelmiaan. Ja liikkumaan sekä pitämään omasta terveydestään huolta. Kaikki ei tee sitä samalla tavalla, taidan olla aika äärimmäinen. Mutta haluan osoittaa, ettei ihminen ole koskaan liian vanha toteuttamaan unelmiaan, tai tekemään sitä mitä rakastaa, suhtautumaan elämään intohimoisesti.

Kerro minulle mistä haluat kuulla eniten. Fiiliksiä lupaan kirjottaa useammin. Päiväkirjan omaisestikin. Mutta mielellään kerron juuri niistä asioista, mistä haluatte kuulla.

Love and Peace,
Sanna

Tavoitteet uusiksi

Olispa kiva maata väsyneenä sohvalla ja hehkuttaa kuinka eilinen Finlandia-Hiihto meni yli odotusten, kun vapaan hiihto on viime viikkoina muutenkin tuntunut menneen eteenpäin isoja askelia. Mutta makaanpa sohvalla väsyneenä viidettä päivää kuumeessa. Kunto oli ennen torstaiaamua kova, tuntemus kropassa hyvä ja edellinen vapaan hiihto kulki kuin unelma. Niistä lähtökohdista voi jossitella kuinka paljon vaan kuinka hyvä tulos olisi eilen tullut. Mutta se ei auta yhtään sen enempää kuin jossittelu olisko eilen tullut mitali jos ärsyttävää Risen kaatumista ei olisi tapahtunut tai jos Kerttu ei olisi sairastunut. Eteenpäin.

Nyt on aika laittaa kaikki tavoitteet uusiksi ja järkeistää oma ajattelutapa lopputalven ajaksi.

Tavoite 1: Parannun ja palaan järkevästi treenin pariin kun olen oikeasti täysin terve. Ei mitään höntyilyä.

Tavoite 2: Pääsen lähtöviivalle Vuokattihiihdossa sekä Ylläs-Levi hiihdossa. Teen kisoissa parhaani ja katson mihin se riittää. (mutta silti se alkuperäinen 2h alitus on tähtäimessä)

Tavoite 3: Pysyn terveenä loppuvuoden.

Tavoite 4: Tämä on se ehkä kaikista tärkein ja vaikein, mutta auttaa eniten kolmen ensimmäisen toteutumisessa. Aion nauttia yksi kerrallaan jokaisesta treenistä tai lepopäivästä. Enkä mieti kisasuoritusta ahdistukseen asti. Otan matkan isoimpana asiana elämässä, en niinkään tulosta. Tulos tulee sivutuotteena kun tekee joka treenissä parhaansa, nauttii siitä ja ottaa siitä irti kaiken ilman ajatusta eilisestä treenistä tai tulevasta päivästä.

Tavoite 5: Kehun itseäni onnistuneesta suorituksesta. Aina ei voisi tehdä paremmin. Todennäköisesti olen joka harjoituksessa, treenikisassa ja lihashuollossa tehnyt enemmän kuin parhaani, eikä se tule suusta ulos. Jatkossa tulee 💪🏼

Onneksi talvea ja hiihtokilometrejä on vielä paljon jäljellä tänä vuonna. Ja edessä 2,5 viikon hiihtokeskusreissu Tahkolla ja Vuokatissa. Kyllähän tuo aurinkokin piristää vaikka vaan ikkunasta käsin ihailtunakin. Vaikka kyllä vähän seinät kaatuu päälle, kun 5 vuorokautta makaa sohvalla ja kuudes ainakin odottaa.

Positiivista ajattelua ja aurinkoa kaikille. Siihen pyrin itsekin, vaikka vielä tänään harmittaa miksi piti taas sairastua huonolla hetkellä. Kyllä se vaan voi riepoa paljon, että ei päässyt hiihtämään Lahden laduille 50km kisaa.

Sanna

Ps. Odotan aika paljon sitä, että pääsen näkemään millainen treeniohjelma vielä lopputalvelle rakentuu kunhan toivun. Ja että pääsen kertomaan mitä fiiliksiä päässä niiden aikana kulkee. Että onnistunko tavoitteessa 4 👌🏼

#roadtovuokatti #töyssyjätiellä #hiihtäjä #elähetkessä #bestversionofme

Kisajännitystä, paineita ja epäonnistumisen pelkoa

Olen aloittanut tämän tekstin monta kertaa ja pyyhkinyt pois. Koska joudun myöntämään, että minullakin on heikkouteni ja pään sisäiset ongelmat. Ja että se mitä teen mieluummin kuin mitään muuta, suurella intohimolla, aiheuttaa myös stressiä ja tuskaa välillä.

Pahin vastustajani tuijottaa peilistä takaisin. Minä ja peilikuva molemmat tiedetään,että en ole koskaan ollut näin hyvässä kunnossa ja että treeni kulkee hyvin. Mutta silti paineet sisällä kasvaa ja pelko epäonnistumisesta muistuttelee itsestään. Voin vaan kuvitella millaisia taisteluja oikeat huippuhiihtäjät käy, kun omien paineiden lisäksi on vielä odotukset koko Suomen kansalta ja medialta. Olo on ristiriitainen, kun nauttii matkasta, treenistä ja kisojen odottamisesta paljon ja sitten aamyön pimeinä tunteina stressi iskee. Mitä jos en pääse tavoitteeseen, mitä jos tulen kipeäksi, pitäisikö hiihtää vielä kovempaa, lunastanko omat odotukseni? Hulluinta on se, että paineet on täysin itseni aiheuttamia ja kasvattamia. Aamuisin palautumista mitatessa syke nousee 15 lyöntiä pelkän sovelluksen avaamisen vaikutuksesta, vaikka vaan makaa sängyssä, koska jännitän ja pelkään että en palaudu. Koska halu olla täydellinen kumoaa rentouden kisojen lähestyessä.

Toisaalta kyllä ymmärrän omat olotilani. Alunperin projekti on ollut oman lapsuuden haaveammatin kokeilu ja unelmien toteutus. Kun laittaa hiihdon kaiken muun edelle, tekee rohkeita ratkaisuja eikä hakeudu töihin projektin aikana, haluaa näyttää itselleen että onnistun ja odottaa palkintoa tavoitteeseen pääsystä, kyllä siinä amatöörin pää voi välillä olla koetuksella. Psykologinen valmentaja tähän näköjään olisi vielä tarvittu. Ja se ei yllätä itseäni, en ole koskaan päästänyt itseäni helpolla tai tyytynyt muuhun kuin parhaaseen mahdolliseen suoritukseen. Välillä se paras mahdollinenkaan ei vaan ole riittänyt. Mutta sen lupaan itselleni, että nyt riittää. Koska enempää en voi tehdä, kuin olla paras versio itsestäni, ladulla ja sen ulkopuolella. Olen sanonut, että aina ei ole helppoa olla minä, mutta kukaan muukaan en halua olla 😇

Millä keinoilla sitten poistan pahimmat pelot päästä ja otan kaiken irti tästä vaiheesta elämässä. Juttelemalla sen peilikuvan kanssa, tekemällä treenin ja levon täysin ohjeiden mukaan, sanomalla itselleni jotain kannustavaa ja kivaa joka päivä, opettelemalla olemaan armollinen itselleni. Helppoa se ei ole, mutta koska kaikki tämä pään sisäinen työ auttaa tavoitteeseen pääsyssä ja kasvattaa ihmisenä muutakin elämää ajatellen, olen valmis tekemään henkisen työn fyysisen treenin lisäksi. Ja halua oppia olemaan armollisempi itselleen ja rennompi löytyy kyllä.

Kaikesta tästä huolimatta,en vaihtaisi tästä kokemuksesta päivääkään pois. Hiihtolenkit aurinkoisilla laduilla yksin tai porukalla vesisateessa on terapeuttista ja vie ajatukset pois kaikista elämän paineista ja stressistä. Olen saanut tästä itselleni jo niin paljon oppia ja elämyksiä, että hullu olisin jos en nauttisi, vaikka vaikeitakin hetkiä on. Ja onneksi mulla on ollut valmentaja, joka seuraa palautumista ja opettaa levon merkitystä. Muuten oltais varmaan jo menty metsään aikaa sitten. Tällä hiihtäjällä kun treenimotivaatio ei ole koskaan ollut ongelma, vaan oman kehon tuntemusten kuuntelu ja rauhallinen tekeminen sekä lepo.

6 yötä Finlandiaan. Ja haluaisin jo lähtöviivalle. Onneksi kuitenkin ehdin ottaa pienen levon ennen sitä ja sitten tehdä parhaani. Ja tehdä itseni ylpeäksi itsestäni. Haastan kaikki, jotka luki tämän, kysymään Finlandian jälkeen miten meni. Jos olen päässyt omaan tavoitteeseen, ette anna minun vähätellä suoritusta tai itseäni. Koskaan elämässä en muuten edes ole hiihtänyt 50km matkaa, 38km on pisin lenkki tähän mennessä. Itsensä voittamista kai se maaliin tuleminenkin jo on 🏆

Sanna a.k.a. Marja-Liisa

#roadtovuokatti #roadtofinlandia #teamelectrofit #elämäonnyt #unelmistatotta