Perjantaina oli testipäivä. Se ei mennyt omasta mielestä niinkuin piti. Ja tietenkin armoton Sanna piiskasi itseään. Vaikka tiedänhän minä sen, että elämä ei ole aina pelkkää nousukiitoa, eikä treenitkään. Mutta kun se Sanna itse piiskasi itseään ja vastapainoksi sai tsemppausta muilta ja puhelun valmentajalta. Mitä tapahtui?
Uskoin, että se ei ollutkaan huono suoritus.
Uskoin, että olen tehnyt asiat hyvin ja oikein.
Uskoin, että olen oikealla tiellä.
Motivoiduin treenaamaan vielä paremmin, kovempaa ja oikeammin. Jos mahdollista. Mutta en ainakaan antanut yhtään periksi. Seuraava testipäivä on paljon parempi. Piste.
Mitä jos valmentaja oliskin ollut yhtä armoton kuin minä itse tai vaikka ihan vaan hiljaa? Eikä selittänyt muutamaa perusasiaa miksi se ei ollutkaan huono testi? Minä istuisin varmaan pää pensaassa edelleen ja keräilisin itseäni. Miettisin, kuinka huono olen. Tai mitä jos se ystävä, jolta pyysin virtuaalisen halauksen testin jälkeen, olis ollut hiljaa tai sanonut että et saa halausta? Jos hän ei olisi kysynyt seuraavana päivänä mikä fiilis nyt on? Mitä jos muutama ystävällinen sielu olisi jättänyt kommentoimatta tuskaista päivitystäni, ollut vaan hiljaa eikä tsempannut?
Kun omasta kokemuksesta tietää kuinka suuri merkitys näillä kaikilla sanoilla oli, haluaa suoda sen tuen ja kannustuksen myös muille. Kauniiden sanojen, kannustuksen, kehujen ja kriittisen palautteen sävyä on tullut mietittyä paljon myös valmennushommissa. Kuinka hienoa on nähdä juniorit kannustamassa toisiaan, tsemppaamassa ja sanomassa ”ei haittaa” vaikka virheitä tulee. Valmentajana on pakko antaa myös kehittävää palautetta, mutta sen voi sanoa niin monella tavalla ja aina voi löytää jotain positiivista vastapainoksi. Ja kuinka paljon siitä saa itselle energiaa ja hyvää mieltä kun juniorin silmät loistaa onnistuessa ja kun sen jälkeen voi aidosti kehua suorituksista. Me kaikki kaivataan kuitenkin jollain lailla hyväksyntää ja kauniita sanoja. Mihin ne katoaa?
Aikuisille annetaan tehtäväksi lasten harrastusten suhteen kannusta, kustanna ja kuljeta. Ja nyt annan aikuisille tehtäväksi muiden aikuisten suhteen kannusta, kuuntele ja keskustele. Ja opi koska kannattaa sanoa jotain ja koska olla ihan hiljaa. Koskaan ei kannata sanoa sanoja joiden tarkoitus on vaan olla tikareita.
Koska haluan puhua itselle tärkeistä asioista ja koska olen seurannut unelmaani kirjoittamisesta, asetan itseni alttiiksi palautteelle koko ajan. Enkä edes halua että kaikki tykkää kaikesta mitä teen tai ajattelee samalla tavalla kuin minä. Mutta haluan, että ihmiset oppisivat antamaan palautteen oikealla tavalla ja keskustelemaan asioista asiallisesti, vaikka oltaisiinkin eri mieltä. Ja haluan, että mulle tärkeät ihmiset tukee minua mun valinnoissa. Kehuu, kannustaa, kuuntelee ja kritisoi tarvittaessa, mutta rakkaudella. Haluan, että tuntemattomat sosiaalisessa mediassa huutelijat miettisivät kuinka paljon tuntemattomien sanatkin voit satuttaa tai aiheuttaa mielipahaa. Palaute ja kommentit SoMessa voi oikeasti olla tosi rumia ja sairaita, uskokaa pois.
Kun itsekin on ollut se lentopallojuniori, joka on tsempannut pelikaveria ja tullut tsempatuksi, ihmettelen mihin ihmisistä katoaa pyyteetön toisen ihmisen, jopa läheisen, kannustaminen ja kehuminen kun kasvetaan isoiksi ja aikuisiksi? Milloin siihen väliin pääsee kateellisuus, katkeruus ja turha kritiikki? Ja milloin siihen väliin pääsee se, että voi sanoa ihan mitä vaan? Maailma olisi niin paljon parempi paikka kun kaikki ymmärtäisi, että se ei ole keneltäkään pois kun iloitaan muiden onnistumisista, tuetaan ja kannustetaan toisiamme haaveiden ja toiveiden toteutumisessa. En voi uskoa, että kenellekään tulee hyvä olo siitä, että purkaa omaa pahaa oloa toisiin, tuttuihin tai tuntemattomiin.
Eikä se aina ole se mitä sanotaan vaan se mitä jättää sanomatta.
Molemmilla voi tietämättään jättää arven toisen sydämeen. Ja saada turhat epävarmuudet pintaan. Jonkunlaista tunneälyä vaatii ymmärtää koska kannattaa olla ihan hiljaa ja koska se hiljaisuus on väärä valinta. Ajatus siitä, että moni jättää itselle tärkeitä asioita tekemättä sen takia mitä muut sanoo on kamala. Tai sen takia, että läheiset ei kannusta.
Jos olisin oikea huippu-urheilija, mun ura loppuisi varmaan siihen, että en kestäisi kaikkea kritiikkiä ja pahoja sanoja mitä Some tuo vastaan. Kun aina olisi joku joka voisi nimettömänä kommentoida ulkonäköä, treenejä ja kisoja. Ihan vaan sen takia, että sen kommentoijan omassa elämässä kaikki ei ole hyvin. Ja kun olisi tuttuja, jotka ei ikinä kannustaisi. Rumat sanat menee tunteisiin, vaikka kuinka koittaisi kovettaa itsensä. Ja sanomattomat kauniit sanat ja puuttuvat kannustukset menee myös tunteisiin. Nostaa esiin vanhat haavat ja vaatii rinnalle monta kaunista sanaa, että jäädään positiivisen puolelle.
Ei ole helppoa kertoa omista heikkouksistaan ja epävarmuuksistaan. Ja kun niistä rohkaistuu puhumaan, kun lopettaa vahvan esittämisen, toivoisi saavaansa tukea.
Oma heikkous on armottomuuden lisäksi epävarmuus. Epävarmuus siitä riitänkö minä. Sen taustalla on monta huonoa kokemusta, paljon satuttavia sanoja ja tekoja menneisyydessä. Vaikka tiedän, että minä riitän, kaipaan vahvistusta. Ja siitä olen kiitollinen, että mulla on valmentaja, joka osaa sanoa aina oikeat sanat, osaa kannustaa, osaa tukea, osaa antaa palautteen ja kohtelee kuin oikeaa urheilijaa, jotta saan toteuttaa unelmaani. Kiitollinen olen myös niistä muutamista tosi läheisistä ihmisistä, jotka pyyteettömästi tukee ja kannustaa, kuuntelee ja kysyy. Ja olen iloinen jokaisesta kannustavasta sanasta, tutuilta tai tuntemattomilta. Mutta yhtälailla olen kiitollinen jokaisesta keskustelusta, jossa minä ja vastapuoli ollaan eri mieltä, mutta keskustellaan asiallisesti.
Kaiken tämän keskellä, useimmiten treenatessa itsekseni, olen miettinyt näiden omien heikkouksien kehittämistä. Siis muiden kun urheiluun, tekniikkaan tai treeniin liittyvää kehitystä. Sitä kuinka voisin oppia kehumaan itseäni, olemaan se joka saa epävarmuudet omasta päästä pois. Ja olen miettinyt sitä kuinka tärkeää itselle on saada palautetta ja tulla ymmärretyksi, hyväksytyksi ja rakastetuksi. Ja kuinka tärkeää on osata sanoa välillä myös ”mä tykkään musta”. Ja kuinka hyvältä tuntuu kun oppii sanomaan niin. Koska vaikka muiden sanat voi satuttaa tai kannustaa, itse olen omasta onnestani vastuussa.
Enkä voi antaa muiden kommenttien estää mua tekemästä niitä asioita mitä omassa elämässäni haluan. Ja aion jatkaa elämää olemalla herkkä, avoin ja elämällä tunteella. Mutta mitä voin tehdä, on kannustaa muita ja saada siitä itselleni hyvän mielen. Ja opetella joka päivä olemaan välittämättä mitä muut ajattelee. Eteenpäin on menty, kun aloitin tämän blogin, ehkä neljä ensimmäistä blogia julkaisin vain veljelleni. Jolta tiesin saavani aidon ja rehellisen palautteen, ystävällisesti. Enää ei kirjoiteta piilossa 🙂
Haluan kannustaa jokaista kokeilemaan kuinka hyvä mieli tulee itselle kun iloitsee toisen onnistumisesta. Ja kuinka hyvä mieli tulee siitä kun alkaa tehdä itse niitä asioita mitä haluaa, kun saakin sitten samalla lailla itse takaisin iloa juuri sinun onnistumisesta ympärillä olevista ihmisistä. Laitetaan hyvä kiertämään. Itse aion ainakin jatkaa taistelua paremman maailman puolesta. Sen puolesta, että ihmiset olisivat hyviä ihmisiä toisilleen. Että ne jotka tarvitsee apua, saisivat sitä, että ei tarvitse purkaa sitä vääriin kanaviin ja ihmisiin. Muutetaan yhdessä keskustelukulttuuria, mikä on tällä hetkellä turhan mustavalkoista ja aggressivista. Ainakin SoMessa.
Muista kysyä mitä sulle kuuluu mahdollisimman monelta. Muista kannustaa, aikuiset tarvitsee sitä ihan yhtälailla kuin lapset ❤️
Oman elämänsä Marja-Liisa 