Tunnetta, työtä, tuloksia ja tulevaisuutta

Nyt on ollut viikko aikaa sulatella Seefeldin matkaa. Edelleen on päässä ihanaa hiihtokuplintaa ja onnistumisen riemua, mutta myös kriittisiä ja kehittäviä ajatuksia kahdesta kisamatkasta. Ja innostusta uusista tavoitteista.

”24h ensimmäiseen kisastarttiin ja nyt alkoi jännittää” Twiittasin Seefeldistä. Se tunne oli hetkellisesti kamala. Oksetti, tärisytti ja pelotti. En edes tiedä mikä, koska tiesin että jaksan hiihtää 7,5km ihan tosta noin vaan. Pieni treenilenkki helpotti olotilaa hetkellisesti. Mutta entäs kun tuli ilta ja yö ja kisasuksen valinta yhä lähemmäs. Ajatukset juoksi nopeampaa kuin minä itse ikinä olen laskenut suksilla mäkeä alas. Tässä kohtaa matkaa ensimmäistä kertaa pohdin miksi olen täällä yksin, ilman huoltajaa vaikka sain äärimmäisen hyvää etätukea valmentajalta ja suksihuollosta. Omaa unelmaahan siellä olin toteuttamassa. Mutta asioiden jakaminen tekee kaikesta kivempaa ja helpompaa. Niin urheilussa kuin elämässä ylipäänsä.

Kun tarkemmin miettii, tiedän sittenkin mikä jännitti. Että yltääkö omiin odotuksiinsa, että onko edes sitten tyytyväinen itseensä kun onnistuu? Ja onnistunko? Että katsooko peilistä kisan jälkeen nainen, joka taputtaa olalle ja sanoo ”sä teit sen” vai nainen joka sanoo ”olisit voinut olla parempi”. Itseluotujen paineiden kasaaminen ja kestäminen, iso iso kehityskohta edelleen vaikka eteenpäin on siinäkin menty.

Yhteislähtö kisaan oli mielenkiintoinen ja täynnä suuren hiihtojuhlan tuntua. Siinä sain rauhoittavaa seuraa toisesta suomalaisesta hiihtäjästä (Kiitos Sirra). En ollutkaan yksin, vaan yhteisössä, jossa kaikki vaan kilpailee itselleen ja tsemppaa oman maan edustajia. Itse kisahan oli nopeasti ohi, 25 minuuttia, sisältäen järkyttävän nousun kahteen kertaan, parit kivat tasuripätkät ja hulluja laskuja. Pelkkää nautintoa jos tykkää haastaa itsensä.

Maalissa tiesin olevani kolmas ja että tavoite mitalista on saavutettu. Mutta siinä lumessa pötkötellessä sitä ei osannut juhlia, ei osannut muuta kuin keskittyä hengittämiseen. Se ei ollutkaan ihan niin helppoa 1200m korkeudessa kuin täällä meren pinnan tasolla. Keuhkot oli kovilla koko kisan ja silti syke ei noussut edes anaerobiselle kynnykselle. Kaikkea sitä kokee ja oppii omasta kropastaan. Ja vielä pitää oppia lisää, parasta tässä hommassa, koskaan ei ole valmis.

Välipäivänä olo oli ihanan levollinen ja kevyt. Ohjelmassa oli hiihtoa, syömistä, rentoilua, juoksulenkki ja syömistä. Ihmettelin, että tuleekohan kisasta mitään kun on niin rento? No ei siinä, kisapäivän aamukahvilla rentous oli poissa, tilalla kauhunsekaisia tuntemuksia vuorotellen innostuksen kanssa. Aidosti jännitti että hyydynkö raskaalla reitillä kun haluan hiihtää täysillä koko 15km. Lopulta, hyvä siitäkin kisasta tuli 🥉

Kisassa kierrettiin kolme kertaa 5km lenkki. Tappoylämäki piti kiivetä kolme kertaa ja vielä jaksaa pienen tasuripätkän jälkeen seuraava tiukka nousu. Hullun hommaa ajattelin matkalla. Että haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain mikä tuntui melkein koko 52 minuuttia pahalta 😬 Mutta se tunne maalissa, ei sitä voita juuri mikään. Toinen pronssi ja maalisuoralla loppukirissä 35v sarjan mieshiihtäjän ohittaminen. Ai että. Ja maalissa vastassa äiti ja hyvä ystävä miehineen. Ihan kuin olisi oikea huippu-urheilija.

Mutta miksi sitten 15km kisasta tuli pieni pettymys kotona? Kun kaikki jäi ladulle. Mutta kun jalat ei jaksaneet sitä tappoylämäkeä niin hyvin ja kun se sama keuhko-ongelma jatkui. Olisko voinut tehdä jotain paremmin? Vai oliko se vaan se korkeus että kroppa ei toiminut oikein.

Mutta jos olisi liian tyytyväinen, olisiko riittävästi draivia lähteä kehittämään itseään enemmän? En tiedä, mutta nyt sitä on. Olen iloinen että sain paljon oppia mukaan. Ja että kuitenkin tosi hyvin menneet kisat motivoi tekemään aina vaan kovemmin töitä. Yhtään liioittelematta voi sanoa, että tämä #roadtowwmg2020 on ollut elämäni parhaita matkoja. Tähän asti.

Ensi talvi on arvokisaton vuosi minulle. Voi tehdä siis jotain hullua. Esimerkiksi lähtee Marcialongaan 70km kisaan tasatyöntämään. Ja treenata tosi paljon. Mutta mikä sitten on se isompi tavoite?

#roadtoalbertville2022 projekti on edessä. Tammi-helmikuun vaihteessa 2022 hiihdetään Albertvillessä Mastershiihdon MM-kisat. Siellä haluan olla paljon kovemmassa kunnossa kuin Seefeldissä. Ja vaikka taso tulee olemaan todella kova, haluan lähteä tavoittelemaan hyvän suorituksen lisäksi mitalia. Ja toivon, että sinne saa lähteä porukalla, jakamaan hiihtokavereiden kanssa tätä kaikkea tunneskaalaa ja kokemuksia.

Haluan korostaa, että tämä tekeminen antaa mulle energiaa älyttömän paljon. Intohimoinen ja tavoitteellinen treeni on parasta huumetta. Valintoja kaikki tämä vaatii, mutta jos olisi aikanaan juniorina lähtenyt hiihtäjän haaveammattiin, valintoja olisi joutunut tekemään silloinkin. Mutta valinta olla usein ilman alkoholia, olla menemättä baariin, jättää joku TV ohjelma katsomatta ja mennä ajoissa nukkumaan, valinta aikatauluttaa elämää urheilun ehdoilla on just sitä mitä haluan.

”You’ve only got three choises in life. Give up, Give in or give it all You’ve got” Minun valinta lienee selkeä 🖤

Matka jatkuu, pysy mukana. Love, Sanna

#dreambabydream #teamelectrofit #kangasalankisa #hiihto #unelmistatotta #hyvinvointi #dowhatyoulove

2 vastausta artikkeliin “Tunnetta, työtä, tuloksia ja tulevaisuutta

  1. Hei
    Kiitos innostavasta lukuhetkestä. Tarinasi on kuin raikas ja aurinkoinen talvipäivä, se virkistää ja elähdyttää. Sisukkuuttesi on käsin kosketeltavaa, tuntui kuin itse olisi kokenut saman, vaikka näin sohvanpohjalta tarkasteltuna.
    Paljon onnea pyrkimyksillesi, semminkin kun etelän talvet eivät tee hiihdon harrastustasi helpoksi.
    Yrittänyttä ei kuitenkaan laiteta!

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s